Vuoden pakolaisnainen Sara Al Husaini: ”Aina kun tyttöjä koulutetaan, yhteiskunnan vointi paranee”

Oli vuosi 1999. Hieman alle 7-vuotias Sara Al Husaini oli juuri aloittanut peruskoulun ensimmäisen luokan. Ensimmäinen muisto koulun aloitukseen liittyen on Tiimarista ostettu läpinäkyvä, värikkäillä ilmapalloilla koristeltu penaali. 

 

– Olin innoissani ja varma siitä, että muut lapset ihailisivat penaaliani, Sara naurahtaa.

 

Muistot lapsuudesta Kuopiossa ovat enimmäkseen hyvät. Silti hän joutui jo nuorena kohtaamaan ennakkoluuloja ja vaikeita kysymyksiä. Vaikka tilanteet eivät olleet jokapäiväisiä vaan satunnaisia, ne ovat siitä huolimatta jääneet selkeästi mieleen.

 

– Kerran matkalla koulusta kotiin luokseni tuli keski-ikäinen mies, joka kyseli, mistä olen kotoisin. Ulkonäöstäni hän oli päätellyt, etten ole Suomesta. Kun kerroin vanhempieni olevan Irakista, mies sanoin olevansa pahoillaan maan tilanteesta.

 

Saran mukaan miehen kysymys ei ollut niinkään pahantahtoinen vaan ennemmin tietämätön. Tuntemattomien ohikulkijoiden lisäksi myös koulussa opettajat saattoivat esittää kysymyksiä sodasta. Kysymykset saivat Saran ymmälleen: hän oli vasta lapsi, joka muiden lasten tapaan oli tietämätön Irakin kärjistyneestä tilanteesta. Sara kokee, että nämä kysymykset veivät häneltä palan lapsuutta.

 

– Se asettaa pakolaistaustaiset lapset eriarvoiseen asemaan. Myös pakolaisella on oikeus päättää, mihin kysymyksiin haluaa vastaa ja millaisia rajoja haluaa vetää, hän pohtii. 

 

Puhe kääntyy tämän vuoden kansainväliseen tyttöjen päivään, jota vietetään lokakuun 11. päivä. Tänä vuonna päivän teema painottaa tyttöjen oikeutta oikeaan tietoon. Sara pitää aihetta ajankohtaisena, sillä se liittyy vahvasti pakolaistaustaisten tyttöjen koulutukseen, joka on lähellä hänen sydäntään. Hänen mukaansa Suomessa on paljon tehtävää heidän koulutuksensa parantamiseksi. Eräs keskeisimmistä kehityskohdista liittyy siihen, millaisia rooleja ja odotuksia tyttöihin kohdistetaan. 

 

– Etenkin tytöille asetetaan roolit, joita vastaan on vaikea nousta. Heidät nähdään usein hiljaisina ja ujoina hoivaajina. 

 

Saralla on aiheesta paljon sanottavaa. Hänen puheensa on asiantuntevaa ja se vilisee eläväisesti ja intohimoisesti kerrottuja omakohtaisia kokemuksia. Omista opinnoistaan Sara kertoo, että yläasteella häntä kannustettiin lukion sijaan hoitoalan pariin. Opinto-ohjaaja ei pitänyt hänen haavettaan yliopisto-opinnoista realistisena. Lopulta Sara päätyi tekemään kaksoistutkinnon.

 

– Lähihoitajan tutkinto oli ikään kuin varavaihtoehto. Ihmiset antoivat ymmärtää, että ”ei susta tule sitä, mitä oikeasti haluat olla”, joten ajattelin, että on hyvä olla jokin vaihtoehto siltä varalta, että he ovat oikeassa.

 

Huolehtijan rooli asetetaan pakolaistaustaisten tyttöjen harteille jo nuoresta alkaen. Sara muistelee tapausta, jossa hänen tehtäväkseen annettiin luokan toiselle maahanmuuttajataustaiselle oppilaalle asioiden tulkkaaminen.

 

– Sehän on lapsityövoimaa! Pakolaislapsen vastuu ei ole huolehtia toisesta, vaan olla koulussa ja oppia. Mutta opettajat eivät nähneet asiaa sillä tavalla. Minäkään en osannut kyseenalaistaa annettua roolia, Sara huomauttaa. 

 

Hänen mukaansa pakolaistietoa ja -taitoja käytetään usein väärin myös muissa yhteyksissä, esimerkiksi kun maahanmuuttaneelta pyydetään käännösapua veloituksetta. Lisäksi Saran mukaan pakolaisista puhutaan yleisesti tilastoina, mikä vie heidän ihmisyytensä.

 

– Meitä ei nähdä ihmisinä, vaan meistä puhutaan lukuina ja numeroina. Talousdiskurssin sijaan toivoisin sitä, että pakolaiset nähtäisiin yksilöinä ja heidät vastaanotettaisiin ihmisinä.

 

Myös ajankohtaisen Afganistanin tilanteen Sara näkee esimerkkinä vallitsevasta pakolaisdiskurssista.

 

– Asiaa lähestytään siitä näkökulmasta, kuinka paljon pakolaisten vastaanottaminen kustantaa Suomelle. 

 

Tulevaisuudessa Sara toivoo, että opinto-ohjauksessa otettaisiin esille monipuolisesti erilaisia uravaihtoehtoja, myös sellaisia, jotka on stereotyyppisesti nähty miesten aloina. Lisäksi opinto-ohjaajan tulee olla tietoinen valta-asetelmasta, jonka vuoksi etenkin pakolaistaustaisen nuoren voi olla vaikea pitää kiinni omista haaveistaan.

 

– Kun maahanmuuttajataustaisten nuorten odotuksia ja mahdollisuuksia rajoitetaan, vie se samalla Suomesta pois innovaatiota ja kykyä. Etenkin tyttöjen kohdalla tähän tulisi kiinnittää huomiota. Aina kun tyttöjä koulutetaan, yhteiskunnan vointi paranee, hän summaa.

 

Saran seuraava lausahdus kuuluu painokkaasti: 

 

– Sillä, miten kohtaat nuoren unelman, on vaikutusta heidän valintoihinsa.

 

Opinto-ohjauksen yksipuolisuuden lisäksi opettajilta saattaa myös usein puuttua ymmärrystä pakolaisena Suomeen saapuneiden lasten taustoista. Saralle on jäänyt tästä mieleen esimerkki hänen kouluajoiltaan: 

 

– Kerran opettaja ei uskonut äitini allekirjoitusta, vaan ajatteli, että olin väärentänyt sen. Se johtui siitä, että äitini käsiala muistutti lapsen käsialaa: myös hän oli vasta Suomessa päässyt kouluun ja oli siksi samassa vaiheessa kirjoitustaidon oppimista kuin lapset. Opettajien tulisikin muistaa, että aina pakolaislapsen vanhemmat eivät ole samalla tavalla kouluttautuneita kuin suomalaistaustaisten vanhemmat usein ovat.

 

Keskustelu polveilee etäyhteyksistä huolimatta luontevasti aiheesta toiseen. Seuraavaksi se siirtyy kohti tulevaisuutta ja sitä, miten Suomessa voitaisiin kehittyä pakolaistaustaisten kohtaamisessa. 

 

Millaiselta näyttää Saran unelmien Suomi viidenkymmenen vuoden päästä, vuonna 2071?

 

– En nyt ala haaveilemaan lentävistä autoista tai muista sellaisista, hän nauraa.

 

Sitten Sara kuitenkin vakavoituu ja jatkaa: 

 

– Toivon, että yhteiskunta on avoimempi ja osaa kohdata pakolaiset ja maahanmuuttajat ihmisinä. Toivon, että meidän ei tarvitse kantaa kollektiivista vastuuta muiden teoista, vaan että jokainen nähtäisiin yksilönä. Haluaisin, että tämä näkyisi myös siinä, miten pakolaistaustaisten mielenterveys otettaisiin paremmin huomioon: moni pakolainen on nähnyt sotaa ja kuolemaa, mikä vaikuttaa integraatioon. Myös rasismilla on vaikutusta mielenterveyteen.  

 

Hänen mukaansa K-Markettien julistautuminen kiusaamisvapaaksi vyöhykkeeksi on hieno esimerkki siitä, kuinka antirasistista todellisuutta voidaan tehdä aktiivisesti ja yhteiskunnan eri tasoilla.

 

– On huomattavasti helpompaa vain sanoa olevansa antirasisti, kuin näyttää se teoilla todeksi. Toivon, että tulevaisuuden Suomessa näitä asioita huomioidaan paremmin ja konkreettisia tekoja näkyy laajemmin yhteiskunnassa.

 

Saran sanat vakuuttavat, sillä niistä kuultaa päättäväisyys ja usko tulevaan.

 

Entä mitä Sara sanoisi tänä syksynä koulunsa aloittaneelle pakolaistaustaiselle tytölle?

 

– Ensimmäisenä sanoisin, että onneksi olkoon. Olet yksi niistä tytöistä, jotka pääsevät opiskelemaan: UNICEFin mukaan maailmassa on 129 miljoona tyttöä, jotka eivät saa samaa mahdollisuutta kuin sinä.

 

Tämän lisäksi Sara kehottaa tyttöjä opiskelemaan ahkerasti. Hän korostaa, että koskaan ei ole tyhmiä kysymyksiä. 

 

– Tunne itsesi ja luota itseesi. Sinä tiedät parhaiten sen, mihin pystyt, joten pidä kiinni unelmistasi.