Alusta aloittanut

Kun Sirwa Farikin aviomies murhattiin ja Sirwa joutui pakenemaan Irakista, hän päätti jatkaa entistä lujemmin työtä naisten ja pakolaisten tukemiseksi.

Kun vantaalainen Sirwa Farik, 45, tekee kotitöitä, hän kuuntelee radiosta uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Se muistuttaa nuoruudesta Irakissa, jossa televisio ja radio olivat teini-ikäisen Sirwan keskeisin ikkuna ulkomaailmaan.

”Mistä te oikein kuulette noista asioista”, isä ihmetteli, kun Sirwa sisaruksineen keskusteli kotona radio- ja tv-ohjelmissa käsitellyistä ihmisoikeuskysymyksistä.

Sirwa kasvoi Pohjois-Irakin kurdialueella varakkaassa, mutta konservatiivisessa perheessä. Isä ei halunnut laittaa tyttäriään kouluun peruskoulun jälkeen, joten Sirwa sisarineen jäi kotiin hoitamaan perheen isoa taloa. Elinpiiri rajoittui korkeiden muurien ympäröimälle tontille. Sukulaisiin ja kaupungille mentiin auton kyydissä.

Elämä muuttui pysyvästi, kun Sirwa joutui 20-vuotiaana pakenemaan kodistaan kurdinkielisiä kohtaan alkaneiden vainojen vuoksi.

”Lähdimme pikkuveljeni kanssa Erbilin kaupunkiin, jonne vanhempi veljemme oli paennut jo aiemmin”, Sirwa kertoo.

Erbilissä Sirwa aktivoitui toimimaan niiden ongelmien parissa, joita hän oli aiemmin seurannut mediasta. Sirwa työskenteli sekä pakolaisia auttavassa yhdistyksessä että naisten oikeuksia ja tasa-arvoa ajavassa järjestössä. Mukana toiminnassa olivat Sirwan ja tämän veljen lisäksi Sirwan tuore aviomies ja serkku, joka oli avioitunut Sirwan parhaan ystävän Kumrin kanssa. Ystävysten miehet olivat myös poliittisesti aktiivisia ja kuuluvat Irakin työväen kommunistin puolueen hallitukseen.

Islamistit uhkailivat järjestöjä ja paikallinen imaami esitti radiopuheessa aktivisteille tappouhkauksen. Sirwa ei kuitenkaan pelännyt, ja nuoret veivät asian oikeuteen.

”Sinä päivänä, kun uhkausta piti käsitellä käräjäoikeuden istunnossa, olimme aamulla Kumrin kanssa hoitamassa muita asioita. Kun tulimme rakennukselle, jossa järjestöjen toimistot sijaitsevat, poliisi oli eristänyt alueen. Meille sanottiin, että ihmisiä on tapettu.”

Murhan kohteena olivat Sirwan ja Kumrin miehet. Molemmilta jäi vaimon lisäksi pieni tytär.

Jos nainen on Irakissa nolla, on leski tai eronnut nainen arvoasteikossa vielä vähemmän, Sirwa sanoo.

”Ilman miestä olisi ollut mahdotonta jatkaa elämää. Leski ei voi käyttää housuja, nauraa tai liikkua yksin.”

Sukulaiset päättivät, että naisten on paras lähteä maasta, ja heille järjestettiin kyyti naapurimaahan Turkkiin. Siellä naisille myönnettiin nopeasti YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n pakolaisstatus.

Turkissa Sirwa ja Kumri tyttärineen alkoivat odottaa tietoa kiintiöpakolaispaikastaan, mutta jatkoivat samaan aikaan aktiivista toimintaa pakolaisia auttavassa järjestössä.

”Turkissa olin kiireinen aamusta iltaan. Autoimme muita pakolaisia, hoidimme heidän asioitaan ja järjestimme iltapäiväkerhotoimintaa pakolaislapsille. En halunnut jäädä kotiin, koska silloin olisin vain murehtinut sitä, mitä Irakissa tapahtui”, Sirwa kertoo.

Puolitoista vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2000, Sirwa muutti kiintiöpakolaisena Lahteen.

”Suomi oli minulle paras vaihtoehto, sillä edesmenneen mieheni sukua asui täällä. He auttoivat meitä ja kertoivat, miten asiat toimivat Suomessa. ”

Sukulaisista ja Kumrista oli apua, mutta Suomessa Sirwasta tuntui ensimmäistä kertaa yksinäiseltä. Sirwan tytär kaipasi isäänsä ja puhui tästä paljon.

Kun Sirwa kertoi elämästään lääkärille ja tulkille, nämä itkivät.

”Päätin, että en itse itke lapsen nähden. Kun tuli paha olo, laitoimme musiikin päälle ja tanssimme yhdessä. On ihmisiä, jotka suru musertaa, mutta toisia se vahvistaa. Tunsin, että menneisyyteni vuoksi minun pitää taistella entistä enemmän.”

Sirwa keskittyi suomen kielen opiskeluun ja päätti oppia 20 uutta sanaa joka päivä. Televisiosta hän katsoi Pikku Kakkosta ja Salattuja elämiä.

”Kun nykyisin tapaan työssäni maahanmuuttajanaisia, suosittelen aina heille näitä ohjelmia. Pikku Kakkosesta opin kirjakielen, Salatuista elämistä puhekielen”, hän kertoo.

Sirwa on työskennellyt vuodesta 2016 Irakin naisten yhdistyksen TeKo-hankkeessa, joka hän tukee ja neuvoo maahanmuuttajanaisia edistääkseen näiden työllistymistä ja ehkäistäkseen syrjäytymistä. Lisäksi hän työskentele osa-aikaisena perhetyöntekijänä.

Vuosien ajan hän teki töitä samojen asioiden edistämiseksi muiden töiden ohella: vapaaehtoistyötä Irakin naisten yhdistyksessä ja Irakin työttömät ry:ssä sekä toimi vertaisryhmäohjaajana.

”Kun olin aiemmin töissä Itellan postinlajittelussa, työkaverit ihmettelivät, miksi en työpäivän jälkeen lähde kotiin Vantaalle, vaan aina eri suuntaan. Iltaisin ohjasin vertaisryhmiä maahanmuuttajanaisille, olin tilaisuuksissa puhumassa tai autoin muulla tavoin”, Sirwa muistelee.

”Kun itse tulin Suomeen, minulla oli täällä valmiina verkosto, joka tuki meitä. Monilla ei ole. Siksi haluan jakaa omia kokemuksiani ja kertoa muille, että uusi alku on mahdollinen. Minäkin jouduin aloittamaan nollasta Suomessa, mutta nyt minulla on työ, kaksi tytärtä ja olen naimisissa.”

Sirwa haluaa paitsi kannustaa naisia oppimaan kielen, myös ymmärtämään, että Suomessa heillä on oikeus päättää itse elämästään ja esimerkiksi vaatia miestä auttamaan kodinhoidossa, jotta myös naisen olisi mahdollista opiskella ja käydä töissä. Asiaan puuttuminen ei ole kulttuurierojen vuoksi helppoa, vaan siinä tarvitaan diplomatiaa.

”Neuvon naisia keskustelemaan rakentavasti miestensä kanssa. Miltä miehestä kuulostaisi, että kahden yhtiökumppanin omistamassa ravintolassa toinen paiskii töitä aamusta iltaan ja toinen viettää päivät internetissä ja kahvia juoden? Ei parisuhteessakaan ole oikein, että toinen tekee yksin kaiken.”

Sirwan mielestä tasa-arvosta ja naisten oikeuksista pitäisi kertoa pakolaisille heti, kun nämä saapuvat Suomeen.

”Monet maahanmuuttajanaiset voivat olla asuneet kymmenen vuotta Euroopassa, mutta elävät edelleen kuin Irakissa, jossa heillä ei ole vaikutusmahdollisuuksia omaan elämäänsä.”

Tasa-arvon lisäksi pakolaisten asiat ovat edelleen Sirwalle tärkeitä. Hän seuraa tiiviisti Irakin tilannetta ja muistuttaa, että Irakissa on yli kolme miljoonaa maan sisäistä pakolaista ja maa on hyvin turvaton.

”Minua suututti, kun vuonna 2015 puhuttiin irakilaisista elintasopakolaisina. Jos ihmisoikeudet eivät toteudu ja kansalaiset näkevät nälkää, koska palkkoja ei makseta, ei siellä voi elää.”

Sirwa arvelee, että moni suomalainen saattaa luulla, että pakolaiset ovat itse valinneet kohtalonsa ja syyllisiä siihen. Näin ei ole.

”Ei kukaan jätä kotiaan, ellei ole pakko.”

Teksti: Ruut Tolonen, kuva: Ilmari Fabritius