Tasan vuosi sitten toimiessani vielä Ukrainalaisten yhdistyksen Suomessa vapaaehtoisena järjestin ukrainalaisille vauvaperheille yhteisen tapahtuman. Kyseessä oli Vauvojen värileikit -työpaja Kiasmassa. Syntyi idea kutsua ukrainalaiset sotaa paenneet äidit vauvoineen yhteiseen taidetuokioon, jossa annettiin mahdollisuus kokea värimaailma eri aistien kautta. Meistä tuntui silloin, että erityisesti pienten lasten äidit tarvitsevat yhteistä tekemistä, jossa voi yhdessä lapsen kanssa unohtaa arkipäivän ongelmat ja myös tutustua muihin kohtalotovereihin. Monet heistä olivat tulleet Suomeen ilman aviomiestään ja tukiverkostoaan, koska 18–60-vuotiaat miehet eivät voi lähteä maasta sodan vuoksi ilman erillistä lupaa.
Odotin jännittyneenä osallistujia ja helpotuin suuresti nähdessäni edessäni nuoria, lapsiinsa keskittyneitä äitejä ja heidän sylissään hymyileviä ja uteliaita, alle puolen vuoden ikäisiä vauvoja. Äiditkin rentoutuivat pienen tutustumiskierroksen jälkeen ja pian vaihdettiin kuulumisia. Porukasta löytyi samalta kotikulmalta tulleita, ja kuinka ollakaan, keskustelu jatkui lastenkasvatusteemojen ympärillä. Ajattelin, että näinhän tämän kuuluukin olla, mutta silti yksi ajatus pyöri päässäni: nämä naiset ovat Suomessa pakenemassa sotaa ja suojelemassa omien lastensa elämää.
En ehtinyt silloin paljon keskustelemaan vieraideni kanssa. Palautteessa kiitossanojen lisäksi luki, että oli mukavaa olla yhdessä muiden kanssa unohtaen arkirutiinit. Samalla he toivoivat uusia tapahtumia, joihin voisi tulla yhdessä vauvan kanssa.
Miettiessäni tätä blogiaihetta syntyi idea kysyä muutamalta heistä, mitä menneen vuoden aikana on tapahtunut. Kyselyn jälkeen sain suostumuksen haastatteluun kahdelta naiselta. Molemmat halusivat pysyä anonyymeinä, joten käytän tässä vain heidän etunimeään.
Sukulaisten luota omaan kotiin ja opiskelemaan
Maryna tuli Suomeen kahden (5 kk ja 3,5 v) lapsen kanssa Harkovista muutama viikko sodan alkamisen jälkeen. Alussa Suomessa asuvat sukulaiset majoittivat heidät kotonaan. Nämä sukulaiset olivat myös ratkaisevana syynä sille, että perhe valitsi Suomen kohdemaakseen. Myöhemmin Maryna lapsineen sai vastaanottokeskuksen kautta asunnon pääkaupunkiseudulta. Siirto järjestyi nopeasti viikossa. Syksyllä 2022 perhe yhdistyi, kun hänen aviomiehensä sai luvan lähteä Ukrainasta.
Kertoessaan omasta elämästään Maryna koko ajan korosti, että hänen kohdallaan kaikki asiat onnistuivat tosi helposti. ”Joskus syntyi väärinymmärryksiä, mutta yleensä ne unohtuivat saman tien”. Pyytäessään hän sai aina apua suhteellisen nopeasti, oli kyse sitten päiväkotipaikasta tai lasten terveysongelmista ja pääsystä erikoislääkärin vastaanotolle. Vaikka hänen lapsensa saivat päiväkotipaikan melko nopeasti, hän halusi korostaa, että näin ei tapahdu aina muiden ukrainalaisten tuttavien kohdalla.
”Moni nainen tulee Suomeen kahden tai kolmen lapsen kanssa ilman miestä ja olisi todella tärkeää saada päiväkotipaikka heti tulon jälkeen.”
Tämä helpottaisi monia asioita, kuten traumatisoitujen lasten pääsyä ryhmään ja heidän äitiensä pääsyä kielikursseille ja työnhakuun. Yleensä päiväkotipaikka järjestyy kahdessa viikossa, jos vanhemmat ovat työssä tai opiskelemassa, mutta muissa tapauksissa pitää odottaa noin 4 kuukautta.
Maryna ei ole tyypillinen ukrainalainen pakolainen, koska hän puhuu sujuvaa englantia. Tämä seikka ja aktiivinen sekä tiedonhaluinen asenne ovat auttaneet häntä monesti ratkaisemaan arkipäivän ongelmia. Esimerkiksi, päiväkotia etsiessään hän kiersi itse lähipäiväkoteja kysymässä vapaita paikkoja.
Syksy tuo paljon uutta Marynan elämään. Aikaisemmin Ukrainassa opettajana toimineena hän haluaisi jatkaa ammatin harjoitusta myös Suomessa. Maryna aloittaa englannin kielen opettajille suunnatun koulutuksen Stadin aikuis- ja ammattiopistossa, ja alkaa opettamaan lapsille ukrainan kieltä alakoulussa kerran viikossa.
Kysymykseen työhaaveista Suomessa hän vastaa näin: ”Olen avoin kaikelle. Olen myös lukenut, että täällä on pula varhaiskasvatusammattilaisista. Tämä kiinnostaa minua”.
Myös hänen lapsillaan menee hyvin päiväkodissa. Molemmat lähtevät mielellään hoitopaikkaan ja suomen kieltäkin oppii leikin kautta helposti. Päiväkoti on myös paikka, jossa ukrainalaiset vanhemmat voivat helposti tutustua suomalaisiin perheisiin.
Elämän suunnittelua kahdessa uudessa maassa
Toisen haastateltavan Yuliian tavoitin Unkarista. Vaikka hänen kohdallaan oleskelu Suomessa jäi lyhyeksi, vain 5,5 kuukaudeksi, hänelle jäi paljon hyviä muistoja ja positiivisia kokemuksia Suomesta. Niin kuin Marynakin, Yuliia on kotoisin Harkovista. Nuorin lapsi oli sodan alkaessa vain pariviikkoinen, vanhin 16-vuotias. Kun sota syttyi, he saivat soiton suomalaiselta ystävältä, joka tarjosi majoitusta omassa kodissaan. Mukana tulivat myös appivanhemmat, mutta aviomies jäi Ukrainaan. Myöhemmin perhe muutti kirkon järjestämään asuntoon.
Ystäväperheen asiointiapu ja neuvot auttoivat paljon, koska alkukeväällä vierailu poliisiasemalla ja vastaanottokeskuksissa vaati paljon kärsivällisyyttä. ”Vastaanottokeskuksissa jonot olivat niin pitkiä, että henkilökunta joutui jäämään ylitöihin. Onneksi sain lastenhoitoapua appivanhemmilta, enkä joutunut jonottamaan vauva sylissä.”
Neuvolaan hän pääsi melkein heti, tässäkin ystäväperhe auttoi. ”Moni tuttavapiiriin kuulunut perhe odotti pääsyä neuvolaan useita kuukausia”. Pian alkoi arki: poika aloitti valmistavalla luokalla peruskoulussa ja Yuliia suomen kielen kurssilla, joka oli kohdistettu alle 3-vuotiaiden lasten äideille. Opetuksen aikana Mannerheimin Lastensuojeluliiton ohjaajat viihdyttivät ja leikkivät lasten kanssa. Vähitellen kaikki asiat järjestyivät: syksyksi vanhimmalle pojalle löytyi opiskelupaikka valmistavalta luokalta Varian ammattiopistosta. Jatkona oli suunniteltu TUVA-koulutus tai lukio. Tässä aktiivisina olivat sekä äiti että koulun ja opiston henkilökunta.
Muutto Unkariin tuli kuitenkin yllätyksenä: ukrainalainen yritys, jossa hänen aviomiehensä työskenteli, perusti haarakonttorin Unkariin. Mies sai työpaikan sieltä, ja viime vuoden syyskuussa Yuliia lapsineen muutti miehen luo. Elämä piti suunnitella uudelleen uudessa maassa. Appivanhemmat lähtivät takaisin Ukrainaan Kiovaan.
Epävarmaa tulevaisuutta valaisee toivo paluusta
Kysyin molemmilta tulevaisuuden suunnitelmista. Sekä Maryna että Yuliia haaveilevat ajasta, jolloin he palaavat takaisin Ukrainaan. Samalla molemmat kuitenkin sanovat, että siihen on vielä pitkä aika. Maryna on huolissaan lastensa turvallisuudesta.
”Uskon voittoon, mutta meidän kaupunkimme sijaitsee raja-alueella ja siellä menee aikaa räjähteiden ja miinojen siivoamisessa ja jälleenrakentamisessa.” Lähitulevaisuudessa hän haluaisi keskittyä koulutukseen ja samalla nauttia pienten lasten äitiydestä. Syksyllä perhe suunnittelee hakevansa kuntapaikkaa, jonka myötä ukrainalaiset saavat samat oikeudet, palvelut ja velvollisuudet kuin Suomessa vakituisesti asuvat. Prosessi on jo aloitettu ja Marynan mielestä tarvittavaa tietoa kunnan palveluista on riittävästi.
Miettiessään paluuta kotimaahan Yuliia on erityisesti huolissaan vanhimmasta pojastaan, joka lähestyy kutsuntaikää. ”Haluaisin, että hän aloittaa opiskelun ja valmistuu”. Suomessa aktiivisesti suomen kielen opiskelun aloittanut perhe päätti uudessa maassa laittaa poikansa kansainväliseen kouluun. ”Emme tiedä, mihin maahan kohtalo vie meidät, joten keskitymme englannin kielen opiskeluun”.
Kaksi eri naista, kaksi eri kohtaloa. Toivon heille voimia ja uskon, että he selviävät.
Irina Eteläaho
Ohjaaja, Ukraina-hanke
