Israelin hyökkäykset Gazaan ja niiden aiheuttama humanitaarinen kriisi on ajanut miljoonia palestiinalaisia pois kodeistaan viime vuoden lokakuusta lähtien. Monet, jotka joutuivat jättämään kotinsa vuonna 1948 Israelin valtion perustamiseen liittyneiden konfliktien aikana, ovat kohdanneet saman uhan uudelleen. Nyt, 76 vuotta myöhemmin, miljoonat palestiinalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa turvallisuustilanteen pakottamina.
Monet näistä ihmisistä ovat eläneet pakolaisleireillä vuosikymmeniä, ja heidän arkensa on jatkuvaa epävarmuutta. He kohtaavat syrjintää ja heidän oikeuksiaan poljetaan monissa maissa kuten Libanonissa, Syyriassa ja Jordaniassa. Heille ei ole annettu mahdollisuutta palata koteihinsa tai rakentaa pysyvää elämää. Erityisesti Libanonissa, missä pakolaisilla on yleisesti heikot oikeudet, palestiinalaispakolaiset elävät niin sanotusti kakkosluokan kansalaisina ilman samoja oikeuksia kuin valtaväestöllä.
Palestiinalaispakolaisia saapui Libanoniin ensimmäisen kerran vuonna 1948, kun Israelin valtion perustamiseen liittynyt Nakba (”katastrofi”) pakotti satojatuhansia palestiinalaisia pakenemaan kodeistaan. Tällä hetkellä maassa arvioidaan asuvan noin 270 000 palestiinalaista 12 eri pakolaisleirissä. Pakolaisstatuksen vuoksi he eivät saa Libanonin kansalaisuutta ja heidän lapsensa perivät vanhempiensa statuksen. Tämä tarkoittaa, että Libanonissa syntynyt palestiinalaislapsi on automaattisesti pakolainen ja jää monien perusoikeuksien ulkopuolelle.
Pakolaisuudesta on tullut näille yhteisöille sukupolvesta toiseen jatkuva tila, vaikka jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus elää ihmisarvoista elämää omassa kodissaan – ei pakolaisleirillä.
Monet nuoret palestiinalaiset eivät ole koskaan nähneet isovanhempiensa kotiseutuja, mutta heidän perheidensä historia ja kokemukset pakolaisleirillä muovaavat heidän identiteettiään, unelmiaan ja käsityksiään oikeuksistaan. Tämän vuoksi pakolaisuus ei kosketa vain heitä, jotka ovat paenneet, vaan myös heidän jälkeläisiään. Pakolaisuuden tulisi kuvata pelottavaa ja epävarmaa tilannetta, johon ihminen joutuu tahtomattaan, ei pysyvää olotilaa, joka rajoittaa yksilön oikeuksia ja mahdollisuuksia. Parhaimmillaan pakkomuuton tulisi päättyä joko uuteen asuinmaahan asettumiseen tai paluuna kotimaahan.
Pakomatkaa seuraava elämäntilanne voi kuitenkin olla hyvin erilainen riippuen vastaanottavan maan tarjoamista mahdollisuuksista ja olosuhteista. Esimerkiksi Ugandassa, joka on Afrikan suurin pakolaisten vastaanottajavaltio, pakolaispolitiikka on huomattavan edistyksellistä. Pakolaisilla on oikeus työntekoon, koulutukseen, maan omistamiseen ja vapaaseen liikkumiseen. Tällainen politiikka tukee pakolaisten mahdollisuuksia rakentaa itsenäistä ja turvallista elämää uudessa ympäristössä.
Libanonissa tilanne on täysin toisenlainen. Pakolaiset eristetään yhteiskunnasta lainsäädännön avulla, eikä heille ole annettu samoja oikeuksia. Libanonissa pakolaisten työnteko on rajoitettu vain tiettyihin ammatteihin, ja maan omistaminen on heiltä kielletty. Ugandan avoimien ovien politiikka osoittaa, miten tärkeää on tarjota pakolaisille mahdollisuuksia integroitua yhteiskuntaan. Libanonin malli puolestaan korostaa, kuinka lainsäädännölliset esteet voivat pitää pakolaiset yhteiskunnan marginaalissa sukupolvesta toiseen.
Pakenemaan joutuneiden määrä on maailmassa tällä hetkellä historiallisen korkea. Nykyinen maailmantilanne viittaa siihen, ettei pakolaisiksi joutuvien ihmisten määrä ole vähenemässä lähiaikoina. Tämän vuoksi pakkomuuttoon tarvitaan kestäviä ja pitkäjänteisiä ratkaisuja. Pakolaisten sulkeminen ulos yhteiskunnista syrjäyttää heidät entistä heikompaan ja eriarvoisempaan asemaan, mikä lisää alttiutta vakaville riskeille, kuten ihmiskaupan uhriksi joutumiselle.
Monet asiat on helpompi ymmärtää, kun asettuu toisen kenkiin ja kuvittelee hänen elämänsä todellisuutta. Pakolaisuus ei ole valinta – se on olosuhteiden sanelema tilanne. Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus ihmisarvoiseen elämään, mahdollisuuksiin ja toivoon. Kenenkään ei tulisi elää ilman paikkaa, jota voisi kutsua kodiksi.
Emilia Ingman
Syksyn 2024 varainhankinnan ja hallinnon harjoittelija
Sosiaali- ja kulttuuriantropologian maisteriopiskelija, Helsingin yliopisto
Kirjoittajan pro gradu -tutkielman aiheena on humanitaarinen apu Palestiinassa 2000-luvun alussa.
