Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa miljoonat ihmiset ovat paenneet kodeistaan. Suomeen asti heitä on päätynyt Ukrainan naapurimaihin verrattuna vähän, mutta täältäkin tilapäistä suojelua on hakenut toukokuun loppuun mennessä noin 30 000 ihmistä. Suurin osa heistä on hakeutunut yksityismajoitukseen joko tuttujen, sukulaisten tai täysin tuntemattomien vapaaehtoisten luo. Uusia vastaanottokeskuksia avataan jatkuvasti uusille paikkakunnille, mutta Ukrainasta paenneet eivät hakeudu niihin. Miksi?
Tämän ilmiön ymmärtämiseksi on tunnettava hieman Ukrainan taloudellista ja poliittista kontekstia. Tulotaso Ukrainassa on ollut Suomeen verrattuna matala: keskimääräinen kuukausipalkka oli viime vuoden lopussa noin 450 euroa. Maassa on ollut lähes jatkuvia talouskriisejä 1990-luvulta lähtien, palkat on maksettu joskus myöhässä ja toisinaan ei lainkaan, ja valuuttakurssien heilahtelut ovat syöneet monien ukrainalaisten säästöt. Ukrainan kansantuote ei koskaan elpynyt vuoden 1990 tasolle Neuvostoliiton hajoamisen synnyttämän taloudellisen laman jälkeen.
Saattaakin olla yllättävää, että samaan aikaan omistusasuminen on ollut Ukrainassa normi. Ennen Venäjän hyökkäystä yli 90 % Ukrainan väestöstä asui itsensä tai sukulaisen omistamassa asunnossa tai talossa. Syy tähän tilanteeseen on valtion politiikkapäätöksissä neuvostoaikoina ja niiden jälkeen. Suurin osa Ukrainan rakennuskannasta on valmistunut neuvostoaikoina ja jaettu silloin kansalaisille valtion tai yritysten asuntojonojen kautta. Kansalaiset asuivat valtion rakennuttamissa asunnoissa nimellistä vuokraa vastaan. Neuvostoliiton hajottua hyväksyttiin laki, jonka mukaan asukkaat saivat yksityistää omat asuntonsa ilmaiseksi, ja valtion vuokralaisista tuli lähes yhdessä yössä asunto-omistajia – ja samalla valtio vapautti itsensä velvollisuudesta kunnostaa vanhenevaa rakennuskantaa.
Omistusasunto on Ukrainassa ihmisille todella tärkeä, sillä se on ollut monen perheen ainoa pysyvä asia taloudellisten kriisien ja sodan keskellä. Aineellisen pysyvyyden lisäksi oma koti on myös symbolinen tila, jonka muokkaaminen omannäköiseksi esimerkiksi remontoimalla ja sisustamalla edistää hallinnan tunnetta. Voisikin sanoa, että omistusasuminen tarjoaa eksistentiaalista turvaa fyysisen suojan lisäksi. Oman asunnon tärkeys on myös joissain tapauksissa altistanut ihmisiä riskeille: kotinsa itä-Ukrainan sodassa jo kerran menettäneet ovat olleet erityisen haluttomia lähtemään toistamiseen pakoon Venäjän hyökkäystä, jos he olivat onnistuneet hankkimaan uuden asunnon menetetyn tilalle.
Asuminen on pakolaistilanteissa yksi tärkeimmistä ja kiireellisimmistä kysymyksistä. Sota ja pakolaisuus ovat kriisejä, jotka järkyttävät niiden kokijaa sydänjuuria myöten. Turvallisuuden tunteen vahvistaminen niistä selviytymisen jälkeen on erityisen tärkeää, ja tässä prosessissa korostuu asumisympäristön rooli. Kuitenkin pakolaisten asumistarpeisiin on useimmiten tarjolla sangen teknisiä ratkaisuja: pakolaisleirejä tai vastaanottokeskusasumista. Muuttoliiketutkijat ovat esittäneet pakolaisleirien syntyneen yhtä paljon impulssista suojella kansalaisvaltioita siirtolaisilta kuin halusta tarjota suojaa sotaa paenneille (Dunn 2017).
Olivatpa motivaatiot näiden instituutioiden perustamiselle mitä tahansa, vastaanottokeskusten asumisjärjestelyt voivat osaltaan haitata turvallisuuden tunteen kehittymistä kriisin jälkeen. Identtisissä, karusti sisustetuissa huoneissa asuminen muusta yhteiskunnasta erotetussa laitoksessa ei lisää asukkaiden hallinnan tunnetta omista elinoloistaan ja välittömästä ympäristöstään. Tämän takia ei ole ihme, että Ukrainasta saapuneet pakolaiset eivät useimmiten halua asua vastaanottokeskuksissa vaan hakeutuvat mieluiten yksityismajoitukseen. Samasta syystä monet Ukrainasta paenneet ovat niin innokkaita palaamaan omiin koteihinsa niin pian kuin mahdollista, vaikka se ei olisikaan vielä täysin turvallista.
Emma Rimpiläinen
Ohjaaja, Kurvi-toiminto
