Pakolaisavun Empathy Movementin empatialähettiläät, Vammaiskultti -radio-ohjelman juontajat Jenniina Järvi ja Julianna Brandt tuovat lisää empatiaa maailmaan somen avulla ja kannustavat empaattisuuteen toisten kohtaamisessa. Empatiatunnustuksen kaksikolta saavat mielenterveysjärjestöt.
Miksi empatiasta puhuminen on teidän mielestänne tärkeää?
Jenniina: Empatiasta puhuminen on tärkeää, koska se on keskeisin elementti onnistuneen vuorovaikutuksen ja läsnäolon kannalta. Mun mielestä on tärkeää pyrkiä mahdollisimman ymmärtävään ja hyväksyvään lähestymistapaan. Miellän itseni aktivistiksi, ja vaikka aktivismiin liittyy usein tietynlaista positiivista aggressiota, niin koen, että vihan voima voi kuitenkin ennemmin lukittaa ihmisiä. Usein törmään siihen, että ihminen saattaa ennakkoluuloisuuttaan tölväistä jotain, mihin olisi helppo vastata vihaisesti. Yritän kuitenkin aina jäljittää, millainen ajatusprosessi toisen ihmisen sanomisista kuuluu, ja olemaan suuttumatta. Mieluummin sanoisin, että ”ymmärrän sun lähtökohdat” ja selittäisin sille toiselle, mitä ajatuksia se tilanne herättää. Tällaisen lähestymistavan kautta on syntynyt semmoisia oikeasti maailmaa muuttavia keskusteluja.
Julianna: Mun mielestä empatiasta on tärkeää puhua, ja siitä pitää puhua siksi, että se liittyy nimenomaan tuohon, mitä Jenniina sanoi kohtaamisesta. Sehän on keskeisin kohtaamisen väline. Siitä lähtien, kun oon ollut nuori aikuinen, musta on tuntunut, että sellainen sisäänrakennettu empatiakyvykkyys on jotenkin vähentynyt koko ajan. Välillä musta tuntuu, että kuvaillessani itseäni empaattiseksi ihmiseksi se on jotenkin vanhanaikainen arvo. Se kuulostaa radikaalilta nykyajassa. Musta tuntuu, että empatiasta ei puhuta tarpeeksi.
Näkisittekö, että empatia on myös taito, jota voi opetella?
Julianna: Mä uskon, että jokaisessa ihmisessä on empatiakykyä lähtökohtaisesti. Joillakin se ehkä nousee esille herkemmin kuin toisilla. Kyllä mä silti olen avoin sille, että empatiataitoja voisi myös opettaa. Siinä pitää kuitenkin olla puhtaat jauhot pussissa, että miksi sitä haluaa opetella. Opetteleeko sitä sen takia, että haluaa pönkittää egoaan ja olla parempi ihminen kuin muut, vai opetteleeko sitä oikeasti sen takia, että haluaa oppia ymmärtämään toisten ihmisten asemia ja peilata niitä omaan asemaansa.
Jenniina: Kyllä mä olen hyvinkin vahvasti sitä mieltä, että empatiaa voi opettaa ja opetella. Tämähän on varmasti jo aivan loppuun kulutettu argumentti, mutta sanon sen silti: on paljon tutkimustietoa, että esimerkiksi lukeminen ja varsinkin kaunokirjallisuuden lukeminen vahvistaa empatiaa. Se selittää mun mielestä paljon sitä, mistä empatiassa on kyse. Monestihan empatiaa voidaan ajatella myös vain sellaisena, että kun jollekin tapahtuu jotain pahaa niin ollaan vaan ”no voi että, onpa ikävää”. Että empatia on pelkästään sellaista tunnetason myötäelämistä. Mä ite nään, että empatia ei ole pelkästään sitä, vaan siihen nimenomaan sisältyy myös pyrkimys toisen ihmisen kokemuksen ymmärtämiseen ja toisen lähtökohtiin asettumiseen. Pidän esimerkiksi hyvänä sitä, että journalistiseen kulttuuriinkin on alkanut tulla enemmän henkilökuvajuttuja ja yksittäisten ihmisten tarinoita. Vaikka välillä tietysti myös miettii, että missä menee sosiaalipornon rajat. Että onko siinä ne puhtaat jauhot pussissa vai pyritäänkö sillä saamaan tietynlaisia reaktioita.
Mikä on teidän tapanne tuoda maailmaan lisää empatiaa?
Julianna: Totta kai meidän radio-ohjelman voi laskea tähän. Mutta sanoisin, että vaikka mun runous ei ehkä ole sinänsä mitään maailmaasyleilevää, niin koen, että mun runous ja taide on yksi tapa. Mun mielestä empatia sisältää kaikenlaisten tunteiden vastaanottamista ja niiden kanssa elämistä. Mä julkaisen mun runoja somessa ja teen runokeikkoja. Someen liittyen voisi sanoa myös sen, että ylipäätään tapa, jolla olen somessa tuo lisää empatiaa. Teen avoimia ja rehellisiä ulostuloja sisältövaroituksineen ja aiheutan somessa säröjä kiiltokuvamaiseen meininkiin. Silloin ihmisillä on mahdollisuus samaistua ja olla siinä aidossa tunteessa mukana. Koen, että tämä on sellaista arkipäivän aktivismia, jota teen omana itsenäni, henkilönä Julianna Brandt, enkä esimerkiksi toimittajan roolissa.
Jenniina: Voisin vastata tähän aika samanhenkisesti. Mun yksi tuttu kiteytti hienosti, että hän on pitänyt someaan eräänlaisena häpeätyökaluna. Mä oon se tyyppi, joka saattaa postata itsestään jonkun räkäisen selfien ja kirjoittaa jotain pohdintaa ahdistuksen kanssa elämisestä siihen alle. Siihen on myös vedettävä raja, kuinka suoraan ja aggressiivisesti asioita somessa ilmaisee. Koen, että somessa niihin tunteisiin on helpompi eläytyä, kun ne eivät myöskään tule liian lujaa.
On tavallaan jännää, miten usein saan palautetta, että olen todella rohkea, kun puhun tunteista. Ihmettelen, että miten niin rohkea? Mähän oon vain rehellinen. Mun mielestä tää maailma on aika huolestuttava paikka, jos rehellisyys on jotenkin rohkeaa. Se kertoo kovasta ja armottomasta maailmasta. Jos se, että uskallat tuoda sun vaikeita kokemuksia esiin on sellaista, joka jotenkin uhkaa sua, niin se on huolestuttavaa. Onhan se tavallaan perusinhimillistä suojella itseään, mutta kyllä se kertoo aika paljon myös tästä yhteiskunnasta ja keskusteluilmapiiristä, että rehellistä tunteiden ilmaisua pidetään niin rohkeana. Mun mielestä mitään inhimillistä ei pitäisi vierastaa. Siitä näkee, että me kaikki eletään tätä samaa ihmisyyttä, kun Vammaiskultti-radio-ohjelmasta saa palautetta vammattomiltakin ihmisitä, että ovat miettineet tai kokeneet ihan samanlaisia asioita.
Kuka on antanut sinulle lisää taitoja tai voimaa olla empaattinen?
Julianna: Ensimmäisenä tulee mieleen, että minä itse. Aika usein nykyään vähän kaikessa on sellainen ajatus, että minä itse. Suomessa sellainen voidaan nähdä usein itserakkaana, mutta mun mielestä olen kasvattanut itse itseäni todella paljon. Mä olen selvinnyt ja mä itse olen tehnyt elämässäni valintoja. Mutta totta kai haluan mainita myös äitini. Hän on todella empaattinen ihminen. Hän on opettanut mulle empatiaa esimerkiksi muumikirjojen avulla. Hän osasi niitä tarinoita ulkoa. Hän yhä muistuttaa joskus, että ”mieti, mitä Muumimamma tästä sanoisi”. Se on söpöä.
Jenniina: Haluaisin sanoa, että todella monet. Usein minulle empaattisuutta opettaneet ihmiset ovat kyllä olleet naisia. Ystäväni ovat olleet tärkeässä roolissa. Vaikka olen usein tunteistani avoin ja rehellinen, on silti vaikeaa näyttää, että asiat joista puhun, tuntuvat minussa myös. Minun on vaikeaa näyttää muille, että itken. Olen huomannut, että pelkästään toisten hyväksyvä ja armollinen katse siinä, kun mä olen ihan rikki ja levällään, on opettanut mulle empaattisuutta. Lisäksi pakko myös minun on vastata, että oma äiti. Koen, että hänellä on sellainen syvä taito kohdata ja nähdä ihmiset. Hän tekee töitä nuorten kanssa, ja hänellä on taito saada ihmisistä esiin sellaisia asioita, joita ei välttämättä jaeta kaikille. Ystävistäni haluan myös mainita hänet, joka sai minut aikanaan hakeutumaan mielenterveysavun piiriin. Terapiassa pystyin hiljalleen kohtaamaan itsessäni myös kipeät asiat.
Miten Suomi voisi olla empaattisempi yhteiskunta?
Julianna: Mä luin jostain tutkimuksesta, että Suomi oli ollut kuudenneksi epäempaattisin maa. Ollaan maana oltu kärjessä myös rasistisuudessa, ja sen jälkeen tuo tutkimustulos ei enää hätkähdyttänyt. Minulla on tosi vahva aktivististatus. Haluan kouluttaa ihmisiä ja levittää tietoa. Mun mielestä se, että toimitaan ammatin tai koulutuksen avulla on tie sekä yhdenvertaisempaan että empaattisempaan yhteiskuntaan. Olen asunut melko paljon ulkomailla, ja siltä pohjalta näen, että Suomessa ollaan tosi usein liian kiireisiä kohtaamaan ja näkemään muita ihmisiä. Mun mielestä ihmisiä pitäisi täällä vähän ravistella.
Jenniina: Yks keskeinen asia, mitä me voitaisiin yhteiskuntana tehdä, olisi laajentaa käsitystämme toimijuudesta. Nyt on pakko olla töissä tai opiskella, jotta pystyisi valjastamaan valmiutensa johonkin. On musertavaa nähdä se, miten monet tuntemani älykkäät ja taiteelliset ihmiset ovat yhteiskunnassamme näkymättömiä, koska he ovat sairaseläkkeellä. Se tuottaa sellaista mitättömyyden ja olemassaolemattomuuden kokemusta. Mun mielestä näille ihmisille pitäisi olla enemmän jotain väliportaan tiloja. Nyt se menee monesti niin, että joko on sairaseläkkeellä ja osallistuu diagnoosin määrittelemään tukitoimintaan tai on täysin syrjäytynyt, jota koitetaan nostaa jollain hankkeella sieltä pohjalta, tai sitten on se työkykyinen kansalainen, joka töiden lisäksi jaksaa harrastaa ja pyörittää vielä perhettäkin siihen päälle. Jälkimmäinen elämäntapa myös johtaa siihen, että on niin kiire ja ei ehditä kohdata toisia ihmisiä. Keskitytään ruksimaan kohtia työlistalta, eikä nähdä muuta.
Mielestäni meidän pitäisi myös muuttaa käsitystämme suomalaisesta keskustelukulttuurista. Täällä tyydytään siihen, että täällä ei niin tykätä ”small talkata”, mutta kun ihmissuhteita syntyy niin ne ovat todella aitoja ja rehellisiä. Se on kyllä tavallaan totta, mutta musta olisi hyvä ymmärtää, että nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Ihmisten olisi hyvä tuoda arkeensa myös sellaisia pieniä kohtaamisia ja tekoja. Hymyiltäisi tuntemattomalle ihmisille, sanottaisiin huomenta. Olen huomannut, miten ravisuttavaa se on, kun joskus vaikkapa kehun tuntemattoman ihmisen hienoa huivia. Suomessa liian usein onnistuneeksi sosiaaliseksi tilanteeksi tulkitaan se, että ollaan hiljaa. Jos huomataan, että joku tarvitsee apua, niin saatetaan jäädä sinne erilaisten tilanteiden laitamille tarkkailemaan. Sitä hiljaisuutta ei rikota, koska ajatellaan, että kohteliainta, mitä voit sille toiselle ihmiselle tehdä, on se, että et tee näkyväksi sitä toisen avun tarvetta, kun se on muka niin kiusallista tarvita apua. Rikotaan niitä hiljaisuuksia, pysähdytään kohtaamaan ihmisiä ja myönnetään se, että kukaan ei pärjää yksin.
Kuka tai mikä henkilö, yritys, järjestö tai muu taho ansaitsee mielestänne empatiatunnustuksen?
Mielenterveysjärjestöt. Lukuisat mielenterveysjärjestöt tekevät valtavan ison osan siitä työstä, minkä pitäisi oikeasti olla tämän yhteiskunnan vastuulla. Niissä tehdään myös paljon vapaaehtoistyötä.