Palasin joulukuun alussa ensimmäiseltä työmatkaltani yhdestä Pakolaisavun toimintamaasta Etelä-Sudanista, jossa vietin kaksi viikkoa henkilöstömme ja työhömme osallistuvien pakkomuuton kohdanneiden ihmisten kanssa. Pakolaisapu aloitti humanitaarisen työn Etelä-Sudanin Akobossa vuoden 2024 keväällä. Etelä-Sudan on maailman nuorin valtio, jonka itsenäisyyden alkutaival on ollut väkivallan ja epävakauden värittämä, ja pakkomuutto koskettaa noin puolta maan kansalaisista. Yli kaksi miljoonaa eteläsudanilaista elää pakolaisina maan ulkopuolella. Lisäksi Etelä-Sudanissa on noin kaksi miljoonaa maan sisäistä pakolaista, jotka ovat joutuneet lähtemään kodeistaan sodan ja väkivallan seurauksena. Maahan on myös palannut noin 1,6 miljoonaa aiemmin pakolaisuudessa elänyttä eteläsudanilaista naapurialueiden lisääntyneiden konfliktien ja taloudellisen epävarmuuden vuoksi.
Työmatkoilla antoisinta on, kun sähköpostiini saapuvissa raporteissa ja Teams-keskusteluissa esitetyt luvut ja tiedot muuttuvat todellisuudeksi, joka on aina paljon oletettua monipuolisempi ja monimutkaisempi. Näin kävi tämänkin matkan aikana. Vaikka tiesinkin Etelä-Sudanin haastavasta pakkomuuttotilanteesta, huomasin, että käsitykseni ja oletukseni pakkomuutosta ja sen vaikutuksista tulivat haastetuiksi. Maan väkivaltaista ja epävakaata menneisyyttä ja nykyisyyttä kuvastaa se, että kaikki eteläsudanilaiset kollegani ovat kasvaneet tai viettäneet pitkiä aikoja pakolaisuudessa. Monien lähiperhe, lapset mukaan lukien, asuvat yhä maan ulkopuolella. Osa toivoo voivansa taata lapsilleen paremman koulutuksen ja turvallisemmat kasvuolot toisaalla, kun taas toisten perheet ovat jääneet paikoilleen, sillä he ovat löytäneet kodin ja turvan uudesta kotimaastaan. Samoin moni toimintaamme osallistuvista on paluumuuttajia, joiden perheet ovat hajallaan useiden valtioiden alueella. Kuulin monia kertomuksia siitä, miten vanhemmat ja isovanhemmat käyttävät liikenevät rahansa ostaakseen puhelinaikaa soittaakseen perheenjäsenilleen, lähettääkseen rahaa koulunkäyntiin tai onnekkaimpien tapauksessa ostaakseen matkalipun, jolla päästä vierailemaan perheen luona jouluna. Pakkomuuton kokeneiden keskuudesta löytyi niin yliopiston käyneitä nuoria, sairaanhoitajia kuin karjankasvattajiakin.
Keskusteluja käydessäni mietin, mikä saa ihmiset eroamaan perheestään palatakseen maahan, joka on poliittisesti epävakaa ja alueelle, jonka turvallisuustilanne on heikko, jossa toimeentulomahdollisuudet ovat vaatimattomat ja elinolosuhteet tulvineen ja kuivuuksineen hyvin haastavat. Paluunkin takaa löytyi monia syitä. Toiset pakenivat väkivaltaa, joka oli puhjennut maissa, joihin he olivat aiemmin saapuneet hakemaan turvaa. Toisia palaamaan olivat ajaneet hankaluudet työn ja toimeentulon hankinnassa sekä maailmanlaajuisten kehitys- ja humanitaariseen työhön osoitettujen varojen leikkauksista johtuva tukitoimien väheneminen tai häviäminen. Aina paluumuuttajat eivät olleet edes aiemmin asuneet nykyisellä kotipaikkakunnallaan, vaan he olivat muuttaneet perheidensä maille, alueelle jääneiden sukulaistensa luokse. Osa kertoi ristiriitaisista tunteista kotimaataan ja uutta kotiaan kohtaan. Ei ole selvää, mihin maahan ja kulttuuriin oikeastaan kuuluu, kun on viettänyt suurimman osan elämästään sen maan ulkopuolella, jonka kansalainen on. Osa kertoi haaveilevansa paluusta kasvumaahansa ja perheidensä luo, kun taas toiset sanoivat haluavansa jäädä Etelä-Sudaniin osallistuakseen maan kehittämiseen.
Maantieteellisesti Akobo sijaitsee Etelä-Sudanin ja Etiopian välisellä rajalla, jota halkoo Pibor-joki. Matkan aikana mieleeni piirtyi kuva Akobosta risteyspaikkana, jossa hetkellisesti yhteen tulevat niin alueella ikänsä kasvaneet kuin sieltä turvaa tai uutta toimeentuloa ja alkua etsivät, ja josta toisaalta myös paetaan, kun väkivallan varjo tulee liian lähelle. Pakkomuuttoon liittyvän surun, pelon, ja epävarmuuden lisäksi kuulemistani tarinoista välittyi myös toisista huolehtiminen. Sitä kuvasti tapaamani nainen, joka itse puolisonsa menettäneenä ja lapsistaan erilleen joutuneena oli antanut kodin lapselle, jonka oma äiti oli kuollut heidän paetessaan sotaa. Samoin kollegani, jotka kertoivat, kuinka heitä työssään motivoi heidän omat kokemuksensa pakolaisuudesta, sekä naiset, jotka kahvikupin äärellä tarjoavat toisilleen tukea käsitellä kohtaamaansa väkivaltaa, menetyksiä ja epävarmuutta.
Ensimmäinen matkani Etelä-Sudaniin oli monin tavoin mieleenpainuva, mutta ehkä eniten toivon, että mukanani säilyisi mahdollisimman pitkään muistutus siitä, että käsittelemieni raporttien ja tilastojen takana on ihmisiä, joilla on kaikilla oma tarinansa, ja jotka eivät mahdu valmiisiin muotteihin.
Janika Valtari
Seurannan ja arvioinnin asiantuntija
LUE LISÄÄ ETELÄ-SUDANISTA
Etelä-Sudan humanitaarisen kriisin keskellä – käteisapu, koulutus ja toivo muuttavat ihmisten elämää
Ensimmäinen toimintavuotemme Etelä-Sudanissa on näkynyt konkreettisesti ihmisten elämissä. ”Työhömme osallistunut ihminen totesi, että vaikka Pakolaisavun ...
kesä
Tukea taloudenhallintaan ja tietoa sukupuolittuneesta väkivallasta – Pakolaisapu auttaa paluumuuttajia Etelä-Sudanissa
Suomen Pakolaisapu tarjoaa haavoittuvassa asemassa oleville paluumuuttajille sekä paikalliselle väestölle käteisavustusta ja talouslukutaitokoulutusta sekä edistää ...
syys