Alusta asti suomalainen

Vuoden pakolaismies Ramin Akhi muistuttaa, ettei pakolaisuus ole pysyvää.

Useimmat meistä puhuvat mieluummin siitä, mitä elämämme on tällä hetkellä kuin siitä, mitä se joskus oli. Niin myös vuoden 2017 pakolaismies Ramin Akhi.

”Pakolaisuus oli yksi vaihe elämässäni, mutta nyt se on jo menneisyyttä. Ajattelen että pakolaisuus loppui viimeistään silloin, kun sain Suomen kansalaisuuden. Suomalaisia on erilaisia, ja minä olen yksi heistä”, hän sanoo.

Siksi uussuomalainen on hänestä parempi sana kuin pakolainen. Yhtä lailla 30-vuotiaan Raminin voi esitellä oululaiseksi, jatko-opintojaan tekeväksi hammaslääkäriksi, joka vain sattui syntymään Afganistanissa.

Vuoden pakolaiset 2017 ovat Bahar Mozaffari ja Ramin Akhi

Suomen Pakolaisapu on valinnut vuoden pakolaisnaiseksi espoolaisen Bahar Mozaffarin ja vuoden pakolaismieheksi oululaisen Ramin Akhin. Nimitykset julkistettiin lauantaina Tampereella Women of the World -festivaalilla.

”Haluan olla kannustamassa maahanmuuttajanaisia itsenäiseen elämään, löytämään oman paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja pääsemään mukaan työelämään”, Bahar Mozaffari, 39, sanoo.

Hän itse tuli Suomeen kiintiöpakolaisena vuonna 2006. Ekonomiksi opiskellut Mozaffari joutui pakolaiseksi poliittisista syistä, sillä hän toimi naisjärjestössä entisessä kotimaassaan Iranissa. Nykyisin hän työskentelee Uudenmaan ELY-keskuksen maahanmuuttotyön erikoissuunnittelijana. Tämän lisäksi Mozaffari on tehnyt vapaaehtoistyötä muun muassa WILPF -naisjärjestössä ja lasten kerhonohjaajana.

Vuoden pakolaiset julkistetaan 11. maaliskuuta – tervetuloa mukaan!

Suomen Pakolaisapu on valinnut vuoden pakolaisnaisen vuodesta 1998 ja vuoden pakolaismiehen vuodesta 2016. Vuoden pakolainen -palkinnon tavoitteena on tukea pakolaisia näiden omien tavoitteiden ja unelmien toteuttamisessa uudessa kotimaassa sekä tarjota kannustava esimerkki muille pakolaisille ja siirtolaisille. Palkinnon myöntämiskriteerinä on ehdokkaan aktiivinen ja myönteinen toiminta arjessa ja yhteiskunnan jäsenenä Suomessa.

Pian on aika kertoa, ketkä saavat Vuoden pakolainen 2017 -kannustuspalkinnot. Tänä vuonna palkinnot jaetaan osana Tampereella järjestettävän feministisen Women of the World -festivaalin ohjelmaa.

Pakolaiskylä, jota ei ole olemassa

Pakolaisavun kumppani Law Home Law Firm pyrkii luomaan Myanmarista maan, jossa kansalaisoikeudet toteutuvat kaikilla. Lakitoimisto pyrkii tavoittamaan syrjäiset kylät ja kannustamaan kyliä ja niiden asukkaita rekisteröitymään.

Yli kuusi vuosikymmentä jatkuneesta konfliktista toipuva Myanmar on hiljalleen pääsemässä jaloilleen. Demokraattiset vaalit on pidetty, hallitus nimitetty ja kansainväliset yritykset vyöryneet avautuville markkinoille. Pakolaiset niin maan sisältä kuin rajojen ulkopuolelta alkavat hiljalleen suunnitella paluuta kotiseuduilleen.

”Parasta ovat kohtaamiset”

Sodankylä, Lappeenranta, Nauvo. Turvapaikanhakijoita, pakolaisia ja maahanmuuttajia asuu joka puolella maata. Siksi myös vapaaehtoistyölle on tarvetta kaikissa ilmansuunnissa. Pakolaisapu laajentaakin paikallistoimintaansa uusiin kaupunkeihin ja etsii niihin paikallisvastaavia. Tampereen paikallisvastaava Emmaleena Niemi on nähnyt, kuinka merkityksellistä toiminta voi olla.

Syksyllä 2015 Emmaleena Niemi seurasi Suomen pakolaisuutisointia Chilestä käsin ja päätti, että kotiin palattuaan hän tekisi vapaaehtoistöitä pakolaisten parissa. Suomen Pakolaisapu tuntui sopivalta järjestöltä, ja vapaaehtoisten illasta alkanut polku johti siihen, että hänestä tuli Tampereen paikallisvastaava.

Viisi hienoa lukua vuodelta 2016

Tammikuussa Pakolaisavussa on summattu viime vuoden työn tuloksia ja kehitysyhteistyöohjelmamme osalta luvut alkavat olla koossa. Vuonna 2016 työstämme hyötyi Ugandassa, Myanmarissa, Liberiassa ja Sierra Leonessa yhteensä lähes 16 000 ihmistä. Tämä on kirkkaasti yli tavoitteen, joka vuodelle oli asetettu!

15 800 ihmisen elämästä tuli parempaa

Vuoden aikana kaikkiaan lähes 16 000 konflikteista kärsinyttä ihmistä sai taitoja, jotka auttavat heitä hankkimaan itse toimeentulonsa, osallistumaan kotikylänsä ja yhteisönsä päätöksentekoon, huolehtimaan lastensa hyvinvoinnista sekä myöhemmin auttamaan kotimaansa jälleenrakentamisessa. Kun mukaan lasketaan heidän perheenjäsenensä, työmme voi todeta muuttaneen yli 60 000 ihmisen elämää.

Myös jalkapallo voi olla kehitysapua

Kehitysyhteistyö on paljon muutakin kuin lukutaito-opetusta ja kaivojen rakentamista. Tällä hetkellä yksi keskeisistä työmuodoista on paikallisten järjestöjen tukeminen, jota myös Pakolaisapu tekee kaikissa toimintamaissaan. Ugandassa koulutamme muun muassa Soccer Without Borders -järjestöä ja autamme alkuun nuorten itse perustamia harrastusryhmiä.

Jalkapallo yhdistää ihmisiä kansallisuudesta ja elämäntilanteesta riippumatta – myös pakolaisten parissa.

Ugandan pääkaupungissa Kampalassa toimivalle Soccer Without Bordersille jalkapallo on kuitenkin enemmän kuin urheilulaji. Jalkapallon avulla järjestö opettaa pakolaisnuoria toimimaan ryhmässä, ymmärtämään kulttuurieroja ja löytämään omat vahvuutensa. Kentällä Kongon, Etelä-Sudanin ja muiden Ugandan naapurimaiden levottomuuksia paenneet lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan toisiinsa ja ugandalaisiin ikätovereihinsa.

Oppia ikä kaikki

Pakolaisavun Minun Suomeni -blogisarjassa maahan muuttaneet ja turvapaikanhakijat pohtivat, miten he näkevät pakolaisuuden ja maahanmuuton sekä kertovat kokemuksistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Sarjan päättää Suomessa puolet elämästään asunut Irakin kurdi Kazhal Ali Ibrahim. Bussikuskina työskentelevä nainen ajaa tasa-arvoa ja haastaa mielellään vallalla olevia sääntöjä ja käsityksiä.

Olen elänyt lähes puolet elämästäni Irakissa ja puolet Helsingissä. Viime vuonna täytin 50 vuotta, ja samana syksynä tuli 12 vuotta täyteen bussinkuljettajana. Olen tietääkseni edelleen ainoa bussia ajava kurdinainen Suomessa. Viihdyn ammatissani, vaikka vuorotyö on raskasta. Miehelläni ei ole ajokorttia, joten meillä minä ajan ja kyyditsen lapset harrastuksiin.

Tuhansia syitä pelätä

Pakolaisavun Minun Suomeni -blogisarjassa maahan muuttaneet ja turvapaikanhakijat pohtivat, miten he näkevät pakolaisuuden ja maahanmuuton sekä kertovat kokemuksistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Sarjan toiseksi viimeisessä blogissa afganistanilainen Asadullah Ghouse jakaa kielteisen päätöksen saaneiden ystäviensä tarinoita.

Joka kerta, kun kuulen sanan Afganistan, muistan perheeni, ystäväni ja päivätyöni. Muistan myös hirveän liikenteen, savusumun ja pelokkaat kasvot. Rakastan kotimaatani, rakastan todella. Haluan nyt kuitenkin puhua siitä, miksi ihmiset jättävät kotimaansa ja miten Suomen politiikka kohtelee heitä vain sanomalla isosti EI. Se tuntuu olevan niin helppoa.

Lopussa odottaa kiitos

Pakolaisavun Minun Suomeni -blogisarjassa maahan muuttaneet ja turvapaikanhakijat pohtivat, miten he näkevät pakolaisuuden ja maahanmuuton sekä kertovat kokemuksistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Vuoden viimeisessä blogissa toimittaja Shahin Doagu käsittelee työmarkkinoiden eriarvoisuutta ulkomaalaistaustaisten näkökulmasta.

Itsenäisyyspäivän tienoilla pysähdyin pohtimaan sitä, kuinka kiitollinen olenkaan Suomelle. Äidilläni on aina tapana muistuttaa olemaan kiitollinen elämän nykyhetkestä. ”Monilla maailman ihmisistä ei ole mitään. Ei edes kattoa pään päällä”, hän sanoo.