Minä ja Pakolaisapu: Salome Awidi

Ugandassa Pakolaisavun projektivastaavana työskentelevä Salome Awidi haluaisi nähdä, että pakolaisten apuriippuvaisuus vähenee, sillä vain siten voidaan vähentää köyhyyttä.

1. Mitä työhösi kuuluu?

Olen Kyakan pakolaisasustusalueen projektivastaava. Kyaka on yksi Ugandan monista pakolaisasustusalueista ja sijaitsee läntisessä Ugandassa, lähellä Kongon rajaa. Olen työskennellyt Pakolaisavun palveluksessa vuodesta 2008. Aikoinaan päätoimistomme oli Hoimassa, Kyangwalin pakolaisasutusalueen lähellä. Työskentelin silloin siellä projektityöntekijänä.

Kyakan projektivastaavana tehtäviini kuuluu toiminnan suunnittelu, budjetointi, monitorointi, arviointi ja raportointi. Vietän joka kuukausi aikaa myös paikan päällä.  Käyn katsomassa, miten asiat sujuvat, neuvon, opastan ja välillä teen itsekin. Koulutan ohjaajia sekä vastaan hankinnoista ja uusien aktiviteettien kehittämisestä pakolaisten kielenopiskelun tueksi. Esimerkiksi viime aikoina olemme Kyakassa panostaneet keittiöpuutarhoihin, joista pakolaiset saavat lisäravintoa ruoka-avun tueksi.

2. Mikä on tärkein Pakolaisavussa oppimasi asia?

Olen valmistunut aikuiskoulutuksen maisteriksi eteläafrikkalaisesta KwaZulu-Natal -yliopistosta. Koska olen koulutukseltani opettaja, en tiennyt esimerkiksi budjetoinnista yhtään mitään ennen kuin tulin töihin Pakolaisapuun. Tällä hetkellä suuri osa työstäni on budjetointia ja raportointia.

Toinen asia ovat toimeentulokysymykset. Aikuiskoulutuksessa on tärkeää muistaa, että ihmisillä on myös muu elämä kuin opiskelu. Olemme esimerkiksi ottaneet toimeentuloon liittyvät kysymykset osaksi opetusohjelmaamme. En aiemmin ymmärtänyt niistä mitään. Nyt tiedän, miten säästöryhmä toimii ja kuinka kotipuutarhoja viljellään, ja miksi ne ovat tärkeä opetuksen tukimuoto.

3. Mikä antaa sinulle motivaation työhösi?

Saan valtavasti motivaatiota siitä, että teen työtä, joka vastaa koulutustani, ja että koulutuksestani on hyötyä työssäni. Aikuisoppija on aivan eri tilanteessa kuin oppivelvollisuusikäinen lapsi, jonka päätehtävä on käydä koulua. Meidän oppijoidemme kontekstiin kuuluvat perhe, sukulaiset, sairaudet, häät ja hautajaiset, toripäivä, sadonkorjuuaika sekä pakolaisuus. Tämä konteksti vaikuttaa oppimisprosessiin. Se tarkoittaa, että kun elämä tulee väliin, pitää esimerkiksi aikatauluissa joustaa.

Konteksti myös vaikuttaa siihen, millaisia oppimissisältöjä käytämme. Aikuinen oppii sen, mistä on hänelle hyötyä. Oivalsin tämän ensimmäisen kerran, kun seurasin erään säästöryhmän toimintaa. Ryhmässä oli paljon luku- ja kirjoitustaidottomia, mutta he tiesivät, mitä kala maksaa. Jokaisen piti säästää viikoittain vähintään yhden kalan hinnan verran eli 2000 shillinkiä. Kun ryhmäläiset toivat summan säästöryhmän kokoukseen, heidän säästökirjaansa leimattiin kalan kuvalla. Yhteen riviin mahtui viisi kalaa: jos sai viisi leimaa, oli säästänyt 10 000 shillinkiä. Näiden kalojen avulla lukutaidottomatkin pystyivät seuraamansa säästöjensä karttumista.

Meidän pitää aloittaa opetus siitä, miten kynää pidetään kädessä ja miten päin vihko laitetaan pöydälle. Jos emme tee näitä esivalmisteluja huolella, oppiminen vaarantuu.

4. Mikä saa sinut innostumaan työstäsi ja mikä taas aiheuttaa päänvaivaa?

En oikein tykkää istua pöydän ääressä. Innostun aina kun pääsen käymään pakolaisyhteisöissäni ja tarttumaan siellä johonkin ”oikeaan työhön” tai seuraamaan muiden tekemää työtä. Melkein joka kerta vien sinne jotain uutta, mitä olemme kehittäneet, ja opin samalla jotain itsekin. Kentällä käydessä tajuaa, kuinka paljon siitä, mitä teemme, nousee pakolaisten tarpeista.

Se mikä taas välillä ahdistaa on perheen jättäminen Kampalaan. Työn ja perhe-elämän välisen tasapainon löytäminen on joskus vaikeaa. Erityisesti yksinhuoltajana ollessani oli kamalaa lähteä lapsen luota pois ja jättää hänet päiväkausiksi lapsenhoitajan kontolle. Täällä Ugandassa lastenhoitajiin ei läheskään aika voi luottaa. Lapseni ollessa vielä pieni minulle kävi kerran niin, että naapuri soitti ja sanoi, että lapsenhoitaja lähtee joka yö jonnekin ja tulee vasta aamulla takaisin. Tämä oli järkyttävää. Joskus oli pakko ottaa lapsi mukaan kentälle ja pois koulusta viikoksi. Nyt on helpompaa, kun lapsi on isompi ja käy koulunsa sisäoppilaitoksessa.

Joskus myös liikkuminen turhauttaa. Ugandassa syrjäseutujen tiet saattavat sadekaudella olla aivan hirveässä kunnossa. Silloin matkoihin voi kulua valtavasti aikaa eikä kaikkialle pääse ollenkaan. Pitää pelätä, jääkö auto kiinni ja joudutaanko yöpymään metsässä. Välillä työmatkoja on kuljettajan puutteessa tehtävä bussilla. Ne ovat hitaita, raskaita ja epävarmoja matkoja, joita inhoaa jo etukäteen.

5. Mitkä ovat parhaita hetkiä työssäsi?

Kun vertaan Pakolaisavun työtä monien muiden työhön, tulee heti mieleen, että meillä työ on ehdottoman kestävällä pohjalla. Kun toiset antavat pakolaiselle kanan ja se kuolee, he ovat antaneet tuolle ihmiselle vain hetken helpotuksen köyhyydestä. Mutta kun me annamme pakolaisille taitoja, joiden avulla he pärjäävät uudessa ympäristössään  annamme heille mahdollisuuden muuttaa elämänsä suuntaa.

Tästä seuraa hetkiä, jotka ovat niitä parhaita. On ihana katsoa ihmistä, joka on saanut uusien taitojen myötä itseluottamusta ja rohkeutta. Tulee mieleen eräskin alun perin täysin lukutaidoton mies, joka ensin kävi aikuislukutaitokurssin, sitten englannin-, ja on nyt itse pakolaisten englanninkurssin vetäjä.

Parhaisiin hetkiin kuuluu myös, kun saan vaikka sähköpostin tai Facebook-viestin joltain aiemmin lukutaidottomalta.

6. Minkä asian toivoisit olevan vuoden kuluttua toisin?

Toisinaan luomme itse apuriippuvuutta ja tapamme pakolaisten kyvyn ajatella, vaikka meidän pitäisi kannustaa heitä riippumattomuuteen. Olen esimerkiksi nähnyt, että perhe pystyy tuottamaan itselleen sata kiloa ruokaa kuukaudessa. Sen sijaan he tyytyvät siihen 20 kiloon, jonka se saavat ilmaisena ruoka-apuna Maailman ruokaohjelmasta. Ja jos apua tiputetaan, he alkavat osoittaa raivoisasti mieltään.

Antaminen aiheuttaa sen, että ihmiset eivät osaa enää auttaa itse itseään. Se luo myös kulttuuria, jossa työtä ei enää haluta tehdä. Olen nähnyt, kuinka pakolaisille tuodaan tankkiautolla vettä samaan aikaan kun ugandalaiset saavat hakea vetensä kilometrin päästä kaivolta. Kun tankkiauto menee rikki eikä vettä tuodakaan, syntyy valtava protesti. Se on ymmärrettävää, mutta se ei ole oikein.

Olisin onnellisempi, jos kaikki pakolaisten keskuudessa työtä tekevät keskittyisivät nykyistä enemmän pakolaisten valmiuksien kehittämiseen jatkuvan antamisen sijaan.

Teksti ja kuva: Kristiina Markkanen