Minä ja Pakolaisapu: Everlyne Kabasiita

Nakivalen pakolaisasutusalueella Ugandassa aikuiskoulutuksesta vastaava projektityöntekijä Everlyne Kabasiita toivoo, että alueelle saataisiin nykyistä enemmän naispuolisia ryhmänohjaajia.

Everlyne Kabasiita herättää pakolaisten keskuudessa hilpeyttä ja kunnioitusta, kun hän viilettää pakolaiskylissä moottoripyörällään.

1.Mitä työhösi kuuluu?

Mobilisoin pakolaisyhteisöjen jäseniä osallistumaan Pakolaisavun aikuisten lukutaito-opetukseen tai aikuisten englanninkielen opetukseen. Menen yhteisöihin ja pyydän ihmisiä koolle. Kerron heille, mitä hyötyä heille on lukutaidosta tai englannin kielen osaamisesta.

Ruandasta, Burundista tai Kongon Demokraattisesta Tasavallasta tänne Etelä-Ugandaan tulevat pakolaiset ovat usein luku- ja kirjoitustaidottomia. Ugandan virallinen kieli on englanti, mitä vain harva pakolainen osaa. Etsin joukosta esimerkiksi nuoria äitejä joille kerron, miten tärkeää on itse oppia lukemaan, jotta he voivat seurata lastensa koulunkäyntiä. Etsin myös yhteisöjen johtajatyyppejä, joiden apua tarvitaan innostamaan mahdollisimman monet mukaan. Järjestän myös testaukset, joissa halukkaiden opiskelijoiden osaamisen taso selvitetään.

Lisäksi etsin ryhmän vetäjiksi sopivia vapaaehtoisia. Heidän täytyy olla yhteisön hyväksymiä ja kunnioittamia ihmisiä sekä toimia roolimalleina omissa yhteisöissään. Emme esimerkiksi voi hyväksyä ohjaajia, jotka eivät kunnioita naisia. Vapaaehtoiset ryhmänvetäjät saavat pientä palkkaa, vajaat 20 euroa kuukaudessa. Alueen kaukaisimmissa kolkissa asuvat opintopiiriohjaajat saavat myös polkupyörän. Opiskelijat saavat meiltä ilmaiset opetusmateriaalit, jotka olemme itse kehittäneet yhdessä pakolaisten kanssa niin, että ne vastaavat heidän kokemusmaailmaansa ja käytännön lukutaidon tarpeita.

Tehtävänäni on myös etsiä opetustiloja –  kouluja, kirkkoja ja muita paikkoja – joita yhteisöt ovat halukkaita luovuttamaan opetustarkoituksiin. Jos sopivaa paikkaa ei löydy, me rakennamme sen yhdessä kyläläisten kanssa. Pakolaisapu lahjoittaa kattomateriaalin, naulat ja tukirakenteet ja kyläläiset vastaavat muista materiaaleista ja rakentamisesta. Annamme ryhmän ohjaajien tarvitsemat välineet, kyläläiset puolestaan vastaavat opiskelijoiden istuimista.

Kun ryhmät on saatu toimimaan, tehtäväni on seurata ja ohjata toimintaa. Käyn tarkistamassa, millaisia opetussuunnitelmia ryhmänohjaajilla on ja kuinka hyvin heidän opetuksensa sujuu.

2. Miten pakolaisten apuriippuvuutta voitaisiin vähentää?

Tämä on työmme yksi ongelma. Pakolaiset tottuvat siihen, että kun he tulevat rajan yli, he saavat kaiken ilmaiseksi: ruokaa, vettä, tarvikkeita. He alkavat odottaa sitä. Vaikea elämäntilanne tekee heistä helposti passiivisia avun vastaanottajia.

Meidän apumme on sitä, että opetamme pakolaisille taitoja, joiden avulla he voivat auttaa itse itseään. Vain sellainen apu on kestävää. Siksi meidän on jatkuvasti opetettava heitä ymmärtämään, että heidän hyvinvointinsa on heidän omissa käsissään, ja että me autamme, mutta edellytämme aktiivisuutta myös heiltä itseltään.

Meillä on myös uusi ryhmille räätälöity oppimissuunnitelma, jonka ideana on edelleen vähentää Pakolaisavun osuutta. Emme siis perusta opintoryhmiä itse, vaan menemme mukaan johonkin toimintaan, jonka pakolaiset ovat jo itse perustaneet. Tarjoamme avuksi siihen toimintaan liittyvää englannin kielen opetusta tai lukutaitoryhmää.

Kerron esimerkin: Jossain burundilaispakolaisten kylässä on jo valmiina säästöryhmä. Me tarjoamme säästöryhmän jäsenille kirjanpito-opetusta tai tilaisuutta osallistua myös englannin tai luku- ja laskutaidon opetukseen. Tai jos jossain kylässä on kanojen tai siankasvatusryhmä, me opetamme parempaa kanankasvatusta englanniksi.

3. Mikä on tärkein asia, jonka olet oppinut työssäsi pakolaisten parissa?

Olen ymmärtänyt, että pakolaiset pystyvät menestymään yhtä hyvin kuin paikallisetkin, jos he saavat apua niiden esteiden ylittämiseen, joita heidän tiellään on. Jos me opetamme heille heidän tarvitsemiaan taitoja, heillä on samat mahdollisuudet pärjätä elämässään kuin meillä muillakin.

Jos pakolaisille antaa kymmenen vuohta, he myyvät ne, käyttävät rahat ruokaan tai muihin tarvikkeisiin ja tulevat pyytämään lisää apua. Mutta jos opettaa heidät tekemään työtä, säästämään ja suunnittelemaan, paljonko rahaa tarvitaan vuohen ostoon ja miten vuohien kasvatuksesta voi tehdä itselleen ammatin, olemme opettaneet heille jotain, mikä pysyy ja kasvaa.

Rakastan sitä, mitä Pakolaisapu tekee. Työmme on kestävällä pohjalla.

4. Mistä löydät motivaation työhösi?

Suuri osa motivaatiostani tulee siitä, miten hyvin työni on järjestetty. Pakolaisapu tarjoaa minulle asutusalueella asunnon. Asun viikot Nakivalessa ja viikonloppuisin menen kotiin kaupunkiin mieheni ja pienen lapseni luo. Kun lapseni oli vauva, sain jopa pitää häntä mukana täällä asutusalueella.

Käytössäni on myös moottoripyörä, jolla voin hoitaa työni kaukaisissa kylissä. Moottoripyörä on aina huollettu ja sen tankki täynnä bensaa, kun lähden matkaan. Kun illalla palaan kentältä, pyykit on pesty ja ruoka valmista. Palkkani on aina maksettu ajallaan, mikä taas tarkoittaa, että minun ei ole tarvinnut huolehtia siitä, pystynkö maksamaan lapseni koulumaksut.

Meistä työntekijöistä huolehditaan ja tunnen oloni turvalliseksi, kun olen töissä. Kaikki tämä merkitsee, että voin täysillä keskittyä työhöni. Siksi olen myös pysynyt Pakolaisavun palveluksessa jo vuosia.

5. Mikä saa sinut innostumaan työstäsi ja mikä taas aiheuttaa päänvaivaa?

Minua innostaa kaikkein eniten se, kun ajelen kylillä ja ihmiset huutavat perääni ja sanovat: ”Katsokaa, hän opetti minulle englantia!”, tai kun kuulen, että joku kurssiltani valmistunut oppilas on saanut työpaikan vaikkapa englanninopettajana ja pystyy hankkimaan elantonsa.

Näen, että tekemäämme työtä arvostetaan ja tunnen, että työlläni on ollut merkitystä.

Päävaivaa taas aiheuttaa se, jos opiskelijat jostain syystä jättävät aloittamiaan kursseja kesken. Tämä voi johtua monesta syystä, esimerkiksi siitä, ettei heillä ole riittävästi ruokaa eivätkä he jaksa keskittyä opintoihin. Se taas huolestuttaa toisia oppilaita ja saa heidätkin miettimään motivaatiotaan jatkaa.

Joskus käy niin, että ihmiset kuulevat, että Keniassa pakolaisten saamat ruoka-annokset ovat isompia kuin Ugandassa ja sitten koko porukka saa päähänsä, että lähdetään Keniaan. On todella vaikea selittää, että Keniassa ruoka-apu on isompi, koska siellä pakolaiset eivät saa maata viljeltäväksi. Ilmainen ruoka kuitenkin houkuttelee.

Ruuasta on täällä Nakivalessa oikeasti pulaa. Tänä vuonna sateet loppuivat aivan liian aikaisin ja moni pakolainen menetti koko satonsa. Ruoka-apu myös vähenee sitä mukaa, mitä kauemmin pakolaiset ovat asuneet täällä, mutta monet eivät ole onnistuneet nostamaan elintasoaan lainkaan vuosien mittaan. Siksi he näkevät nälkää.

6. Minkä asian työssäsi toivoisit olevan vuoden päästä toisin?

Toivoisin, että meillä olisi enemmän naisia ryhmänohjaajina.

Minulla on tällä hetkellä 35 vapaaehtoisopettajaa, joista vain neljä on naisia. Se on harmi. Asia liittyy naisten asemaan: Koulutettuja, opettajaksi kykeneviä naisia on vähemmän kuin miehiä. Lisäksi heillä on perhevelvollisuuksia, joiden vuoksi he usein lopettavat. Budjettirajoitusten takia meillä ei ole mahdollisuutta perustaa lukutaitoryhmää jokaiseen yhteisöön, joten opettajat joutuvat usein matkustamaan kylästä toiseen, eikä pienten lasten äideillä ole mahdollisuutta käydä opettamassa toisissa kylissä. Heillä ei ole lastenvahteja tai kulkuvälineitä. Polkupyörän päälle ei voi ottaa lapsia mukaan. Monet naiset eivät edes osaa ajaa polkupyörällä eikä heillä ole varaa mopotaksiin.

Toivoisin, että vähintään puolet opettajista olisi naisia, eikä vaihtuvuus muutenkaan olisi niin suurta kuin se on nyt. Opettajat vaihtuvat liian tiheään, koska miehet ovat usein nopeasti valmiita hyppäämään parempien mahdollisuuksien perään, jos sellaisia ilmaantuu. Naisopettajat ovat yleensä sitoutuneempia ja pysyvät työssään pidempään, jos heillä vain on ylipäätään mahdollisuus käydä töissä. Naisopettajat ovat myös erittäin tehokkaita, luotettavia ja järjestelmällisiä.

Teksti ja kuva: Kristiina Markkanen