Ugandan kiitetty pakolaispolitiikka – mutta onko kaikki niin kaunista kuin kerrotaan?

Ugandan pakolaispolitiikkaa pidetään yhtenä maailman parhaista. Todellisuudessa sen soveltamisessa käytäntöön on monenlaisia ongelmia, etenkin nyt kun Ugandasta on tullut maailman kolmanneksi eniten pakolaisia vastaanottava maa.

Eteläsudanilaisia pakolaislapsia Adjumanin pakolaisasutusalueella. Kaksi kolmasosaa Etelä-Sudanista pakenevista on lapsia.

Ugandassa kulunut viikko on ollut varsinainen pakolaisasioiden superviikko. Tiistaina 20.6. juhlittiin perinteisesti maailman pakolaispäivää. Loppuviikko taas on sujunut Solidarity Summintissa YK:n pääsihteerin ja pakolaisjärjestön entisen johtajan, Antonio Guterresin johdolla.

Summitin ideana on kerätä Ugandalle kansainvälistä taloudellista ja moraalista tukea pakolaiskriisin hoitoon. Uganda on muuttunut vuodessa maailman kolmanneksi eniten pakolaisia vastaanottavaksi valtioksi Turkin ja Pakistanin jälkeen. Pakolaisten määrä on vuodessa kasvanut noin 500 000:sta lähes 1,3 miljoonaan.

Suurin osa pakolaisista tulee Etelä-Sudanista – joka päivä noin 2 000 ihmistä, etupäässä naisia ja lapsia. Presidentti Salwa Kiirin ja hänen entisen kakkosmiehensä Rieck Macharin joukkojen väliset yhteenotot eivät näytä mitään laantumisen merkkejä.

UNHCR ja Ugandan hallitus arvioivat, että vuoden loppuun mennessä saapuu vielä noin 400 000, ensisijaisesti pohjoisen rajan yli, mutta myös ikuisesti sekasortoisesta läntisestä naapurimaasta Kongosta sekä Burundista, Somaliasta ja muista lähimaista.

Solidarity Summitin järjestelyt ovat olleet yhtä kaaosta, mutta täytyy toivoa, että Ugandan pakolaispolitiikassa on enemmän tolkkua. Ainakin sen maine on huikea!

Ugandan pakolaispolitiikan sanotaan olevan yksi maailman vapaamielisimpiä ja avokätisimpiä. Tekee kuitenkin mieli siteerata Guterresia, joka sanoi keskiviikkona, ettei pakolaisten vataanoton ja hyvän kohtelun pidä olla kenenkään hyvän tahdon varassa. Kyse on velvollisuudesta, jota edellyttävät kansainväliset lait ja sopimukset.

Ugandan pakolaislainsäädäntö on peräisin vuodelta 2006. Se on huomattavasti edistyksellisempi kuin naapurimaissa, ja pakolaisministeri Hilary Onek muistikin mainita tiistaisessa juhlapuheessaan, että sitä tullaan myös muista maista asti tänne opiskelemaan.

Mainetta nostatti myös YK:n viimesyksyinen New York Declaration of Refugee and Migrants, jossa ”Ugandan malli” otettiin suositukseksi myös muille pakolaisia vastaanottaville maille.

Ugandan mallin ytimessä on vapaa liikkuvuus ja oikeus maahan ja sosiaaliturvaan. Pakolaisille annetaan heidän rekisteröimisensä jälkeen pala maata, pressu väliaikaisen asumuksen katoksi sekä oikeus käydä koulua ja saada terveydenhuoltoa. Paperilla pakolaiset saavat oikeastaan kaiken muun paitsi äänestysoikeuden.

Kuulostaa hienolta, mutta sitten ne huonot uutiset:

Kukaan ei kiistä Ugandan hyviä aikomuksia, mutta todellisuutta varjostaa nyt ainakin pakolaisten valtama määrä. Maata ei yksinertaisesti enää riitä jaettavaksi yhtä paljon kuin ennen. Virallinen määrä on 50×50 metrin kokoinen alue, jota on viime kuukausina jouduttu pudottamaan, Daily Monitor –sanomalehti kertoi alkuviikosta.

Tällä hetkellä normaalimäärä maata on 30×30 metriä ja uusilla alueilla 25×25 metriä. Maapalan antamisessa on ideana, että pakolaiset pystyisivät tuottamaan oman ruokansa ja jopa myymään ylijäämää paikallisväestölle. Totuus on kuitenkin, että vain harvoilla vanhoilla asutusalueilla pakolaiset pärjäävät juuri ja juuri itse kasvattamillaan tuotteilla. Useimmilla mitään ei jää yli, eikä varsinkaan nyt Länsi-Niilin alueelle, Etelä-Sudanin rajan tuntumaan perustetuilla asutusalueilla.

Ugandassa pakolaiset eivät siis asu leireissä, vaan asutusalueilla. Viimeisimmät uutiset pohjoisesta kuitenkin kertovat, että asutusalueet ovat muuttumassa leireiksi, joihin vesi ja ruoka pitää viedä. Ugandan malli murenee yksinkertaisesti väenpaljouden vuoksi.

Osallistuin viime viikolla pääministerin toimiston, UNHCR:n ja Luterilaisen Maailmanliiton järjestämälle media-aamiaiselle, jonka ideana oli juuri tarkastella tilannetta kriittisesti ja totuudenmukaisesti. Aamun aikana kävi selväksi, että pohjoisessa vesi ja ruoka eivät riitä eikä kouluja ja sairaaloita ole tarpeeksi.

Sairaaloissa potilaita nukutetaan verannalla. Kouluissa on 200 lasta luokassa ja seitsemän oppilasta kutakin pulpettia kohden. Tulijoiden lapset pääsevät juuri ja juuri alakouluun, mutta keskikoulusta tai sitä ylemmistä oppilaitoksista voidaan vain haaveilla.

Alueen vesipumput eivät ole koskaan tuottaneet tavoitteiden mukaisia määriä vettä, joten vettä viedään pohjoiseen nyt tankkiautoilla. Se on kallista ja pidemmän päälle kestämätönä.

Myös vieraanvaraiksiksi kehuttujen paikallisasukkaiden kestävyys alkaa osoittaa uupumisen merkkejä, kun pakolaisia alkaa monin paikoin olla jo enemmän kuin ugandalaisia. Pohjoinen on äärimmäisen köyhää seutua, jota ministerit eivät kuulopuheiden mukaan huomaa koskaan silloin, kun rahaa jaetaan infrastruktuuriin tai muihin tarpeisiin.

Paikallispoliitikot ovatkin jo valittaneet, ettei pohjoisessa ole yhtään päällytettyä tietä ja että nyt YK-rekat  ja vesitankit tuohoavat nekin tiet mitä on.

Paikallisasukkaita ärsyttää, että pakolaisille tuodaan vesi tankkiautolla nenän eteen, kun he itse joutuvat kävelemään kilometrejä lähimmälle pumpulle.

Nälkäiset asukkaat ovat hiipineet YK:n ruokavarastoille varkaisiin samaan aikaan kun WFP valittaa, että myös pakolaisten ruoka-annokset on jo jouduttu puolittamaan.

”Köyhyys on kirjoitettu näiden ihmisten otsaan, sitä ei tarvitse etsimällä etsiä”, Länsi-Niilin alueelta kotoisin oleva parlamentaarikko sanoi muutama päivä sitten.

”Jos pakolaiset eivät saa riittävästi apua, koettakaa vain kuvitella, mitä paikalliset joutuvat kokemaan.”

Pinnan alla siis kuohuu. Kysymys on myös asenteista, ei pelkästään resurssien riittämisestä.

Vuoden pakolaisnaiseksi tiistaina valittu burundilainen Bella Nshimirimana on kertonut julkisuudessa, että hän päätti aloittaa terveydenhuollon hallinnon opinnot, koska hänen oma ja hänen yhteisönsä kokemus on, etteivät pakolaiset saa sitä terveydenhuoltoa joka heille kuuluu. Eikä kyse ole pelkistä resursseista, vaan monella hallinnonalalla ei joko tiedetä tai välitetä siitä, että pakolaisille kuuluvat samat oikeudet kuin paikallisillekin.

Ugandassa on ajateltu, että kun pakolaissasutusalueelle perustetaan koulu ja terveyskeskus, paikallisväestö saa palvelut siinä samalla ja rauha eri väestöryhmien välillä säilyy. Myös Pakolaisavun asutusalueilla järjestämille englannin tai peruslukutaidon ja matematiikan tunneille saavat osallistua myös ugandalaiset. Monet tekevätkin niin. Koulutamme vuosittain tuhansia ugandalaisia, jotka asuvat asutusalueiden liepeillä.

Vaikka pakolaisille ja heidän isäntäyhteisöilleen saataisiin riittävät resurssit, Ugandalla riittää vielä tekemistä siinä, että pakolaiset hyväksytään osaksi yhteiskuntaa muutenkin kuin paperilla.

Mutta on Ugandalla myös ihan legitiimejä huolenaiheita, joita kansainvälisen yhteisön on hyvä kuunnella.

Yksi iso huolenaihe on turvallisuus. Toisinaan pakolaiset tuovat konfliktinsa myös rajan tälle puolelle. Jos tilannetta kiristävät sekä ruuan että veden puute ja paikallisväestön ärsytys, voi olla, ettei isommiltakaan konflikteilta voida välttyä. Varsinkin, jos pakolaisia tulee jatkossakin yhtä paljon kuin nyt.

Ugandan johto on huolissaan myös luonnon puolesta. Pakolaiset ja paikallisasukkaat jouduttavat asutusalueiden muuttumista autiomaaksi, kun harvat puut hakataan polttopuiksi ja asumusten materiaaliksi.

Olen ollut myös huomaavinani, että ministerit ja alemmat virkamiehet puhuvat jo nyt ajasta, jolloin pakolaiset palaavat koteihinsa. Sitä sopii odottaa. Järkevämpää olisi lähteä siitä, että useimmat eivät koskaan lähde koteihinsa. Näin minulle ainakin vannoivat sudanilaiset naiset, Nuba-vuoristosta ja Darfurista kotoisin olevat naiset parin viikon takaisessa keskustelussa.

He sanoivat, että vaikka Etelä-Sudaniin ja Nuba-vuoristoon tulisi rauha, he eivät ikinä halua palata maahan, jossa naisilla ei ole mitään oikeuksia, ei edes perheessään ja omassa parisuhteessaan. He sanoivat, että noudattavat virallisesti yhteiskunnan rakenteita, pysyvät naimisissa ja käyvät moskeijasssa. Mutta käytännössä, yksityiselämässään, heillä ei ole aikomustakaan palata sotivien ja väkivaltaisten miestensä luo.

He kasvattavat lapsensa tuhat kertaa mieluummin Ugandassa, jonka he kokevat vapauden maaksi.

Kristiina Markkanen on ihmisoikeus- ja kehityskysymyksiin erikoistunut vapaa toimittaja, joka työskentelee tällä hetkellä Pakolaisavun vapaaehtoisena tiedottaja Ugandassa. Tässä blogissa hän kirjoittaa ajankohtaisista kehityskysymyksistä Ugandan näkökulmasta, Agenda 2030:n tavoitteiden valossa.