Alusta asti suomalainen

Vuoden pakolaismies Ramin Akhi muistuttaa, ettei pakolaisuus ole pysyvää.

Useimmat meistä puhuvat mieluummin siitä, mitä elämämme on tällä hetkellä kuin siitä, mitä se joskus oli. Niin myös vuoden 2017 pakolaismies Ramin Akhi.

”Pakolaisuus oli yksi vaihe elämässäni, mutta nyt se on jo menneisyyttä. Ajattelen että pakolaisuus loppui viimeistään silloin, kun sain Suomen kansalaisuuden. Suomalaisia on erilaisia, ja minä olen yksi heistä”, hän sanoo.

Siksi uussuomalainen on hänestä parempi sana kuin pakolainen. Yhtä lailla 30-vuotiaan Raminin voi esitellä oululaiseksi, jatko-opintojaan tekeväksi hammaslääkäriksi, joka vain sattui syntymään Afganistanissa.

Suomalainen Ramin Akhista tuli lokakuussa 2005. Silloin hän saapui kiintiöpakolaisena Rovaniemelle, josta hänen viisihenkiselle perheelleen oli myönnetty kuntapaikka. 19-vuotias Ramin aloitti suomen kielen opinnot.

”Minulle se ei ollut kovin vaikeaa. Päätteet kuten ´lla´ ja ´ssa´ olivat aika loogisia”, hän muistelee.

Kielen oppiminen tuntui tärkeältä, sillä se avaisi ovet opiskelu- ja työpaikoille. Suomi oli nyt Raminin kotimaa, joten hän halusi mahdollisimman nopeasti osaksi sen yhteiskuntaa.

Teini-ikäisestä saakka Ramin oli suunnitellut uraa joko terveysalalla tai YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n virkamiehenä.

”Tiesin, että UNHCR:lle olisi kuitenkin vaikea päästä töihin, joten ajattelin, että lääkäri tai hammaslääkäri on ehkä parempi vaihtoehto.”

Suomen kielen kurssin jälkeen alkaneella ammattikoulutukseen valmentavalla kurssilla Ramin kertoi opettajalle haluavansa yliopistoon lukemaan oikeus- tai lääketiedettä. Opettaja toivotti onnea ja kertoi oman suosituksensa.

”Hänen mukaansa lähihoitajilla riittäisi töitä. Kiitin neuvosta, mutta olen aina ollut kiinnostunut tieteestä, joten itse odotin itseltäni enemmän.”

Sitä viestiä Ramin on kertonut myöhemmin muille pakolaistaustaisille nuorille: taitojaan ei pidä vähätellä, vaan luottaa niihin ja uskaltaa haaveilla. Suomessa opiskelumahdollisuuksia on tarjolla kaikille, joten myös maahanmuuttajat voivat sijoittua yhteiskunnan eri tasoille, eivät vain suorittaviin töihin. Tietenkään jokaisesta ei voi tulla lääkäriä, mutta siihen pystyy myös aikuisena Suomeen muuttanut.

Yhtä lailla viranomaisten täytyy nähdä pakolaisten potentiaali ja vaatia heiltä tarpeeksi. Ramin muistuttaa, että myös pakolaiset aikuistuvat, joten jossain vaiheessa heidän pitää itsenäistyä ja yrittää selviytyä esimerkiksi ilman tulkkia.

”Minä en vieläkään puhu täydellistä suomea. Silti olen uskaltanut lähteä mukaan moniin asioihin.”

Paitsi suomalaiseksi, Ramin tuntee itsensä maailmankansalaiseksi. Hänen taustallaan se on helppo ymmärtää: Raminin synnyinmaa on Afganistan, mutta Suomeen hän muutti Kuubasta. Siellä hänen kotimaastaan paenneelle perheelleen oli myönnetty UNHCR:n pakolaisstatus Raminin ollessa 13-vuotias.

Akhit asuivat aurinkoisessa Havannassa, jossa Ramin suoritti peruskoulun.

”Elimme kuubalaista arkea. Elintarvikkeita säännösteltiin, joten päivä oli onnistunut, jos onnistuimme saamaan sokeria tai lihaa. Iltaisin koko kerrostalon väki kokoontui talon portaille juttelemaan.”

Elämää kuitenkin varjosti se, että perheen viisumeita jatkettiin aina vain kuukaudeksi eteenpäin. Tiedossa oli, että Kuuba ei myönnä heille pysyvää oleskelulupaa. Osa muista Kuubaan tulleista pakolaisperheistä lähti Yhdysvaltoihin tai Kanadaan.

”Yhtenä päivänä saimme puhelun, että meidät on hyväksytty Suomeen kiintiöpakolaisina.”

Vuosi Suomeen saapumisensa jälkeen Ramin muutti Helsinkiin opiskelemaan hammaslaborantiksi. Koulu täytti arkipäivät, mutta huomattuaan, että illat ja viikonloput jäivät opinnoista vapaaksi, Ramin halusi töihin. Mol.fi:stä selvisi, että eniten vapaita työpaikkoja Helsingistä löytyisi taksikuskeille.

Ramin suoritti taksiluvan, aloitti ajamisen ja jatkoi sitä seuraavat viisi vuotta. Niistä kolme viimeistä hän opiskeli biokemiaa Oulun yliopistossa, mutta lähti viikonlopuiksi junalla Helsinkiin ratin taakse.

”Lopetin siinä vaiheessa, kun sain tutkimusapulaisen hommia. Elämää on hyvä suunnitella, mutta koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Siksi on hyvä pitää jalat maassa ja tehdä niitä töitä mitä on.”

Ramin viihtyi yliopistolla ja aloitti hammaslääketieteen opinnot, joista hän valmistui viime vuonna. Hän on perheensä ensimmäinen akateeminen.

”Minulla ei ollut opiskeluaikana varsinaisia esikuvia. Nyt toivon, että oma elämäntarinani voi kannustaa muita pakolaistaustaisia nuoria jatko-opintoihin. Monen koulutus loppuu toisen asteen jälkeen, vaikka heillä olisi potentiaalia pärjätä yliopistossa”, Ramin sanoo.

Hän itse on jatkanut opintojaan töiden ohella ja työstää parhaillaan väitöskirjaansa, joka käsittelee suun alueen bakteerien merkitystä sydänsairauksien kehityksessä.

Opiskeluaikanaan Ramin toimi yliopistonsa edustajistossa ja pääsi sen kautta jäseneksi Pohjois-Suomen Etnisten suhteiden neuvottelukuntaan Etnoon, johon hän kuuluu edelleen. Etnon jäsenenä Ramin on muun muassa käynyt kertomassa omaa tarinaansa sellaisille Pohjois-Suomen kunnille, jotka harkitsevat kiintiöpakolaisten vastaanottamista.

”On tärkeää, että heti saapumisen jälkeen sekä viranomaiset että maahanmuuttajat panostavat suomen kielen oppimiseen, koska näin ihminen pääse nopeammin työelämään tai hankkimaan ammatin”, Ramin sanoo.

Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen häntä motivoi ennen muuta kysymys siitä, miten Suomi säilyy hyvinvointivaltiona vielä seuraavatkin sata vuotta.

”Minusta meidän suuria huolenaiheitamme ovat muuan muassa sote-uudistuksen vaikutukset terveydenhoidon saattavuuden ja erityisesti se, miten palvelut järjestetään Kehä kolmosen ulkopuolella. Lisäksi yliopistojen taso ei voi säilyä, jos tutkimus- ja koulutusrahoituksesta vain leikataan.”

”En ole ehkä tyypillinen pakolainen, kun mietin tällaista”, Ramin nauraa.

”Toisaalta se, että ihminen on pakolainen tai ulkomaalainen ei kerro hänestä vielä yhtään mitään. Jokainen meistä on yksilö.”

Teksti: Ruut Tolonen
Kuva: Ilmari Fabritius