Oppia ikä kaikki

Pakolaisavun Minun Suomeni -blogisarjassa maahan muuttaneet ja turvapaikanhakijat pohtivat, miten he näkevät pakolaisuuden ja maahanmuuton sekä kertovat kokemuksistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Sarjan päättää Suomessa puolet elämästään asunut Irakin kurdi Kazhal Ali Ibrahim. Bussikuskina työskentelevä nainen ajaa tasa-arvoa ja haastaa mielellään vallalla olevia sääntöjä ja käsityksiä.

blogi_kazhal

Olen elänyt lähes puolet elämästäni Irakissa ja puolet Helsingissä. Viime vuonna täytin 50 vuotta, ja samana syksynä tuli 12 vuotta täyteen bussinkuljettajana. Olen tietääkseni edelleen ainoa bussia ajava kurdinainen Suomessa. Viihdyn ammatissani, vaikka vuorotyö on raskasta. Miehelläni ei ole ajokorttia, joten meillä minä ajan ja kyyditsen lapset harrastuksiin.

Suomessa olen bussikuski, mutta Irakissa olin opettaja. Jouduimme lähtemään kotiseudultamme Pohjois-Irakista, sillä miestäni vainottiin poliittisista syistä. Kun mieheni sanoi minulle, että menemme Suomeen, en tiennyt, että sen nimistä maata on ylipäätään olemassa. Muistan, kun katsoin ystäväni kanssa opettajainhuoneessa kartalta, missä Suomi on. Huomatessani kuinka pohjoisessa maa sijaitsee, huudahdin ystävälleni: ”Mitä voin edes tehdä noin pohjoisessa!” Mietin, mitä mieheni oikein oli ajatellut.

Olemme kuitenkin viihtyneet Suomessa hyvin. Koska olen bussikuski, moni tunnistaa minut ja tervehtii esimerkiksi kaupassa käydessäni. Meillä on nykyään paljon tuttuja Suomessa, jotka ovat kotoisin samalta seudulta Irakista kuin me. En olisi uskonut silloin reilut 20 vuotta sitten, että nuoremmilla lapsillamme olisi täällä vielä paljon omanikäisiään ystäviä, jotka ovat myös kurdeja.

Eniten Suomessa arvostan rauhaa. Naapurit eivät paljoa toisilleen puhu, mutta eivät toisaalta aiheuta ongelmiakaan. Irakissa ei ole ikinä rauhaa. Jos menee hetken aikaa hyvin, kohta ilmaantuu uusia ongelmia. Kannan jatkuvasti huolta sukulaisistani. He sanovat puhelimessa aina, että kaikki on hyvin, mutta Facebookin kautta näen totuuden. Tarkistan Irakin tilanteen mediasta joka aamu ennen kuin aloitan työvuoroni.

Suomalaisiin on helpompaa tutustua, jos osaa kieltä. Tähtään siihen, että opin joka päivä yhden sanan lisää. Kun osaat paikallisen kielen, se on kuin sinulla olisi iso avain, jolla voit avata kaikki ovet. Silloin voit etsiä itsenäisesti töitä etkä tarvitse apua kaikkeen.

Maahanmuuttajalle töiden saaminen Suomessa ei ole kuitenkaan helppoa, koska jokaiseen työpaikkaan vaaditaan mielellään suomalainen tutkinto. En esimerkiksi voisi opettaa täällä, vaikka olen suorittanut Irakissa opettajan pätevyyden. Ensimmäisinä vuosinamme Suomessa halusin ryhtyä koulunkäyntiavustajaksi, mutta en voinut mennä kouluun, koska minulla oli silloin pieniä lapsia. Jouduin miettimään itselleni kokonaan uuden ammatin. Tuumin, että bussikuskeja tarvitaan aina, joten suoritin bcd-ajokortin.

Olen aina ollut sellainen, että haluan haastaa vallalla olevia sääntöjä ja käsityksiä. Jos joku on kiellettyä, niin minähän kokeilen sitä! Irakissa bussin ajaminen on kielletty naisilta, koska sitä pidetään miesten työnä. Jos meille naisille vain annetaan tilaa ja mahdollisuus näyttää mihin pystymme, niin kyllä me osaamme aivan samat asiat kuin miehetkin.
Eniten ystäviä olen saanut työpaikkani kautta. Ulkomaalaisena minulla ei ole sukulaisia täällä, joten työkaverini ovat olleet iso voimavara, kun olen tarvinnut neuvoja tai apua. Esimerkiksi yksi suomalainen työkaverini auttoi minua asunnon ostossa. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen. Ihmiset tulisivat keskenään paremmin toimeen, jos he muistaisivat yksinkertaisen elämänohjeen: kun tarvitse jotakin, pyydä apua, ja sitä vastoin auta toisia, kun pysyt.

Suomessa ajatellaan helposti, että ihmisen täytyy tulla toimeen omillaan. Minulla on yksinasuva mies naapurina, mutta kanssakäymisemme rajoittuu tervehtimiseen. Irakissa veisin hänelle ruokaa ja hoitaisin hänen asioitaan. Äitini auttaa Irakissa vanhaa naapuriaan jopa peseytymisessä, vaikka he eivät ole sukua toisilleen. Täällä toisen asioihin ei voi kuitenkaan samalla tavalla puuttua. Jos veisin suomalaiselle naapurilleni ruokaa ja hän saisi siitä vaikka allergisen reaktion, se olisi yksin minun syytäni ja vastuullani.

Bussinkuljettajan ammatti on tasa-arvoinen työ ja kaikki saavat siitä samaa palkkaa. Kun istumme kahvihuoneessa työpaikalla, olemme tasa-arvoisia. Tiedän, että kaikkialla ei ole kuitenkaan yhtä hyvin, ja joissain paikoissa Suomessakin naiset saavat samasta työstä vähemmän palkkaa kuin miehet. Toivon, että 100 -vuotiaassa Suomessa tämä vääryys saataisiin viimein korjattua.

Toivon myös, että 100 -vuotiaassa Suomessa ihmisen tausta ei enää vaikuttaisi siihen, miten häneen suhtaudutaan. Ihminen on aina ihminen, ja jokaisella on pohjimmiltaan samat pelot ja tarpeet. Vaikka esimerkiksi turvapaikanhakijoiden joukossa on myös niitä, jotka kaipaavat vain vaihtelua elämäänsä, suurimmalla osalla heistä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta.

Maahanmuuttajana elämä on parhaimmillaan rikasta; silloin voi valita molemmista kulttuureista parhaat asiat ja säilyttää ne omassa arjessaan. Paikalleen ei kannata pysähtyä liian pitkäksi aikaa. Teknologia menee aina eteenpäin, sama pätee elämään.  Haluan oppia läpi elämän uusia asioita – kun on tietoa ja taitoja, pärjää aina.

Kazhal Ali Ibrahim

Tekstin kirjoitti haastattelun pohjalta Elina Kostiainen.

Blogisarja päättyy.