Tuhansia syitä pelätä

Pakolaisavun Minun Suomeni -blogisarjassa maahan muuttaneet ja turvapaikanhakijat pohtivat, miten he näkevät pakolaisuuden ja maahanmuuton sekä kertovat kokemuksistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Sarjan toiseksi viimeisessä blogissa afganistanilainen Asadullah Ghouse jakaa kielteisen päätöksen saaneiden ystäviensä tarinoita.

blogi_asad

Joka kerta, kun kuulen sanan Afganistan, muistan perheeni, ystäväni ja päivätyöni. Muistan myös hirveän liikenteen, savusumun ja pelokkaat kasvot. Rakastan kotimaatani, rakastan todella. Haluan nyt kuitenkin puhua siitä, miksi ihmiset jättävät kotimaansa ja miten Suomen politiikka kohtelee heitä vain sanomalla isosti EI. Se tuntuu olevan niin helppoa.

Olen puhunut monien maanmiesteni kanssa. Alla on otteita heidän kertomistaan tarinoista:


Se kokemus, jonka ihminen käy läpi ennen haastattelua ja noutaessaan päätöstä, on kuin hän jo odottaisi kielteistä vastausta. Kielteisen päätöksen saanut pettyy ja miettii: ”Miksi oikein tulin tänne ja riskeerasin koko elämäni ja perheeni elämän, ja varsinkin 9 kuukautta vanhan tyttäreni elämän?”


Se ei ollut matka; se oli taistelu, johon lähdin ja otin ison riskin. Näin perheiden katoavan, kuolevan, menettävän rahansa. Kun näitä asioita tapahtui, vaimoni katsoi minua kysyvästi. Tunsin, kuinka hänen katseensa kysyi monia kysymyksiä, joihin minulla ei ollut vastausta. Ääneen hän kysyi vain, olikohan hyvä idea ottaa tämä riski.

Selvittyäni kaikista vaaran paikoista pääsin Euroopan turvallisimpaan paikkaan: Suomeen. Olin kuullut paljon ihmisistä, kulttuureista ja erilaisista paikoista. Ajattelin, että ehkä Suomi voisi olla maa, joka ymmärtää pakoni syyt ja antaa minun asettua tänne.


En ollut kovin äänekäs – uskon, että kukaan ei kuullut minua tai nähnyt pelkoa silmissäni – kun sain kielteisen turvapaikkapäätöksen.

Menetin täydellisesti kaiken toivoni saada tyttäreni turvaan. Ainakin tein jotain hyvää hänen vuokseen: pidin hänet hetken ajan kaukana tulituksista, pommituksista ja tarkka-ampujista tuomalla hänet tuhansien kilometrien päähän. Nämä asiat uhkaavat häntä vain, koska hänen isänsä on hazara, työskentelee ulkomaalaisille tai auttaa rakentamaan englantilaista koulua.

No, nämä eivät olleet syitä tulla tapetuksi suomalaisten maahanmuuttoviranomaisten mielestä, eivätkä he hyväksyneet syytäni hakea turvapaikkaa. Halusin kysyä heiltä, minkä syyn he oikein tarvitsevat. Pitäisikö minun antaa syy, miksi minun pitäisi saada elää? Jos he tätä kysyvät, en näe eroa, tapahtuuko kuolemani uhkaajieni vai Suomen maahanmuuttoviranomaisten käsissä.


On paljon kertomatta jääneitä tarinoita. Niitä, joissa henkilö ei ottanut riskiä eikä lähtenyt hakemaan turvaa. Ehkä he olivat oikeassa kun jäivät – ja menettivät henkensä. Minulla on vain yksi pyyntö: seuratkaa edes näitä ihmisiä, jotka lähetätte takaisin Afganistaniin. Mitä heille tapahtuu? Ovatko he elossa? Ovatko heidän perheensä turvassa?

On paljon kysymyksiä, joita tulisi kysyä, mutta Suomen viranomaiset käyttäytyvät kuin he olisivat ratkoneet tämän ja tuon perheen ongelman. He antavat vain pienen vinkin, jonka olisi tarkoitus ratkaista kaikki, mutta joka on hyvin vaikeaa toteuttaa käytännössä.


Joka ilta, kun ystäväni tulivat kylään katsomaan jalkapalloa, minä menin nukkumaan, koska seuraavana päivänä oli suomen kielen tunti. Minun piti pakottaa itseni oppimaan kieltä. Se oli todella vaikeaa, mutta en lopettanut. Kaiken tämän jälkeen sain kuitenkin kielteisen turvapaikkapäätöksen.

Muistelin, mitä Punainen Risti sanoi meille aikanaan: lupaamme antaa teille suojan, terveyttä ja suojelua. Vain suojelua me pyysimmekin, suojaa. Mutta nyt minusta tuntuu, että henkeni on todella halpa, samoin perheeni ja lapseni henki.

Etsimme turvaa, ja he pyytävät meitä todistamaan, että tarvitsemme sitä. Toisaalla koko maailman lehdistö kirjoittaa ja raportoi sodasta, joka jatkuu, mutta maahanmuuttoviranomaiset eivät usko. On selvää, että he tietävät, mutta eivät halua auttaa. Mikään ei siis muuttunut kohdallamme. Olimme pakolaisia jo omassa maassamme. Elimme kuin orjat ilman mitään oikeuksia.


Lopulta uskon tehneeni väärän päätöksen halutessani elää ilman pelkoa. Sitä varten minun on selitettävä paljon asioita, jotka koko maailma jo tietää.

Meillä on tuhansia syitä pelätä.

 

Asadullah Ghouse

Kirjoittaja on afganistanilainen turvapaikanhakija, joka työskentelee tällä hetkellä kasvihuoneella. Hän toimii myös tarvittaessa darin kielen tulkkina ja on Mediaklubin [linkki: http://www.palavamaa.fi/mediaklubi/uusi-mediaklubi-on-aloittanut-toimintansa/]  jäsen.

Tekstin on kääntänyt englannista suomeksi Minna Rajainmäki.