Lopussa odottaa kiitos

Pakolaisavun Minun Suomeni -blogisarjassa maahan muuttaneet ja turvapaikanhakijat pohtivat, miten he näkevät pakolaisuuden ja maahanmuuton sekä kertovat kokemuksistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Vuoden viimeisessä blogissa toimittaja Shahin Doagu käsittelee työmarkkinoiden eriarvoisuutta ulkomaalaistaustaisten näkökulmasta.

Shahin Doagu

Shahin Doagu

Itsenäisyyspäivän tienoilla pysähdyin pohtimaan sitä, kuinka kiitollinen olenkaan Suomelle. Äidilläni on aina tapana muistuttaa olemaan kiitollinen elämän nykyhetkestä. ”Monilla maailman ihmisistä ei ole mitään. Ei edes kattoa pään päällä”, hän sanoo.

Suomi on antanut enemmän kuin katon pääni päälle. Se on antanut mahdollisuuden kouluttautua korkeakoulutasolle ja tehdä töitä – lähes aina. Ja oikeastaan juuri ne ovat asioita, joiden ansiosta Suomesta on tullut minulle aidosti kotimaa.

Jokainen tietää, että maahanmuuttajan kotoutumisessa tärkein tekijä on elämän merkityksellisyys. On löydettävä sisältöä jokaiseen päivään ja koettava itsensä arvokkaaksi juuri tässä yhteiskunnassa ja juuri näiden ympärillä olevien ihmisten keskuudessa. Tyhjänpanttina seisominen ja kulmilla norkoileminen johtavat varsinkin nuorten kohdalla turhautumiseen ja sitä kautta ongelmiin.

En sano, että tämä skenaario toteutuu jokaisen kohdalla, mutta riski siihen on suuri, myös kantasuomalaisten keskuudessa.

Usein pohditaan sitä, miten maahanmuuttajien kasvava työttömyys saataisiin katkaistua ja maan uudet asukkaat työmarkkinoille. Moni maahanmuuttaja puolestaan tuskailee, ettei pääse edes työhaastatteluun.

Tiedän monia ulkomaalaistaustaisia, jotka ovat muuttaneet nimensä Matti Meikäläiseksi pelkästään päästäkseen työnhaussa ö-mappia pidemmälle. Vakuutan, että valtaosa maahanmuuttajista kokee itsekin tärkeäksi päästä yhteiskuntaan kiinni ja olla taloudellisesti riippumattomia. Valtion myöntämillä muutaman sadan euron tuilla sitkuttelu ei tee ketään onnelliseksi.

Mutta millä tämä pulma sitten ratkaistaan? Kahden työn markkinoita väläytellään aika ajoin julkisessa keskustelussa, mutta itse olen allerginen kaikelle, jossa on pienikin rako eriarvoistumiselle. En ymmärrä, miksi henkilölle pitäisi pystyä maksamaan pienempää palkkaa vain taustansa vuoksi, vaikka tehty työ olisi tismalleen sama kuin supisuomalaisella kollegalla. Lisäksi maahanmuuttajat työllistyvät jo nyt useimmiten aloille, jossa suomen kielen taito ei ole välttämätön. Silloin myös eripalkkaisuudelle ei ole perustetta.

Samaan aikaan, kun maahanmuuttajien työllistymiselle yritetään löytää mitä hienoimpia työkaluja, unohdetaan katsoa peiliin ja kysyä, voisiko työnantajien asenteissa olla jotain korjattavaa. Ongelma maahanmuuttajien työllistymisessähän on se, että työelämän ulkopuolelle jäävät useimmin Lähi-idästä ja Afrikasta tulleet, mutta länsimaista Suomeen muuttaneet pääsevät työnsyrjään lähes yhtä hyvin kuin kantaväestö.

Mitä tämä kertoo asenteistamme? Ainakin sen, että parantamisen varaa on.

Toisaalta, kun maahanmuuttajien työttömyydestä tehdään säännöllisin väliajoin yhteiskunnallinen ongelma, harvoin muistetaan nostaa esille onnistumisia. Joukossamme työskentelee lukuisia täällä kasvaneita ja korkeakoulutettuja pakolaisstatuksella Suomeen muuttaneita ulkomaalaisia, joiden panostus nähdään esimerkiksi niin terveydenhuollon kuin kaupan alalla. Se on hyvä saavutus maahanmuuttajaperheen lapselta, jolla sosioekonomiset voimavarat ovat huomattavasti huonommat kuin naapuriperheen Liisalla.

Siksi minä uskon siihen, että kova työ palkitaan ennen pitkää. Ja siksi minä olen niin kiitollinen.

 

Shahin Doagu

Kirjoittaja on vuonna 1990 Suomeen pakolaisena tullut Iranin kurdi. Hän työskentelee tällä hetkellä sanomalehti Keskisuomalaisen uutistoimittajana.

Kymmenosaisen blogisarjan kaksi viimeistä osaa ilmestyvät tammikuussa.