Hullun lehmän tauti avasi tien pitkään uraan Suomessa

Pakolaisavun Minun Suomeni -blogisarjassa maahan muuttaneet ja turvapaikanhakijat pohtivat, miten he näkevät pakolaisuuden ja maahanmuuton sekä kertovat kokemuksistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämänkertaisessa blogissa Somaliasta Suomeen 13-vuotiaana tullut Nura Farah kertaa kotoutumisprosessinsa vastoinkäymisiä ja onnistumisia. Matkaan on mahtunut myös kirjaimellisesti hullunkurisia käänteitä.

Kuva: Otava/Dorit Salutskij

Kuva: Otava/Dorit Salutskij

Oli vuosi 1993, kun saavuin Suomeen. Suhteeni Suomeen on täten kestänyt jo yli kaksikymmentä vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut paljon iloisia aikoja ja ihania muistoja. Alku oli silti aikanaan vaikea ja ensimmäiset vuodet kamalia. Minua pelotti, ja Suomi näytti silmissäni ennakkoluuloiselta ja oudolta. Syksy oli ankea ja pimeä, ja sitä seurannut valkoinen lumi liian kylmää. Uuden maan kieli ei suostunut taipumaan suussani, ja sanat tuntuivat vieraalta. Silloin en voinut kuvitellakaan oppivani suomea tai kirjoittavani vielä jonain päivänä kirjan suomen kielellä. Pikku hiljaa opin nauttimaan kaikista vuodenajoista. Ihminen on sopeutuvainen.

Opiskelin vuoden suomen kieltä, minkä jälkeen siirryin yläasteelle. Muistan vieläkin, kuinka pahalta tuntui saada kahdeksannella luokalla todistukseen hylätty biologian ja historian kursseista. En ollut päässyt kokeista läpi, koska en ymmärtänyt koekysymyksiä. Onneksi ympärilläni oli kannustavia opettaja, jotka rohkaisivat, vaikkeivät sijamuodot menneet aina oikein. ”Puhumalla ja lukemalla opit”, suomen kielen opettajani jaksoi hokea minulle. Kävin kirjastossa ja luin paljon kirjoja. Vähitellen kieli alkoi tarttua, ja koulukin sujua paremmin. Olin iloinen kun huomasin ymmärtäväni, mitä historian tunnilla puhuttiin. Biologian kokeestakin sain hylätyn sijaan numeron.

Innostuin kemiasta ja menin yläasteen jälkeen ammattikouluun opiskelemaan laborantiksi. Valmistumisen jälkeen tein ystävieni opastuksella työhakemuksia. Sydämeni pamppaili pelosta – niin vakuuttunut olin, että minua syrjittäisiin työhaussa etnisistä syistä. Yllätyin, kun minut kutsuttiin kuitenkin useisiin työhaastatteluihin. Kävi toisin kuin olin pelännyt: sain jo vuoden sisällä vakituisen viran.

Olin onnellinen nuori nainen. Koulumaailmassa kohtaamani rasistiset huutelut ja ikävät tapaukset eivät olleet täysin unohtuneet, mutta niiden tilalle oli sittemmin tullut myös positiivisia kokemuksia, jotka auttoivat minua eheytymään ja löytämään itseni uudelleen. Ihminen voi toipua ikävistäkin kokemuksista, kun saa onnistumisen tunteita tilalle.

Minulta kysytään monesti, miten onnistuin. Matkani ei ole ollut helppo. Vaatii kovaa työtä oppia kokonaan uusi kieli ja sopeutua vieraaseen ympäristöön. Pelkästään korkea motivaatio ei riitä; ihminen tarvitsee ympärilleen myös tukea ja muita ihmisiä, jotka kannustavat ja rohkaisevat puhumaan, vaikka sijamuodot eivät menisikään oppikirjan mukaan. Suomen kielen opettajani oli sellainen. Hän opasti minua kärsivällisesti ja rohkaisi eteenpäin.

Matkassani on ollut mukana myös paljon onnea. Ensimmäinen BSE-tapaus löytyi Suomesta vuonna 2001, minkä ansioista sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani. Voin siis sanoa, että yksi hullu lehmä on mahdollistanut minulle pitkän uran.

Viime vuosi oli täynnä surullisia uutisia, kuten otsikot terrori-iskuista ja pakolaisten vaarallisista matkoista meren yli Eurooppaan. Oli tuskallista seurata vierestä ihmisten hätää. Samalla keskusteluilmapiiri kiristyi Suomessakin ja syntyi vastakkainasettelua. Yhtäkkiä ei ollut enää mahdollista saada aikaiseksi neutraalia keskustelua, jossa ihmiset nähdään yksilöinä, eikä automattisesti kulttuurin tai jonkin ryhmän edustajina. Olen monet kerrat kuullut argumentin, jonka mukaan emme voi auttaa kaikkia maailman pakolaisia. Se on aivan totta – kaikkia emme voi auttaa, mutta paljon voimme silti tehdä heikommassa asemassa olevien ihmisten hyväksi.

Onneksi kaikki uutiset eivät ole yhtä synkkiä. Suomalaiset ovat lahjoittaneet Syyrian sodan uhreille valtavia summia. Kirkot soittavat kellojaan Aleppon vuoksi, ja moni sydämellinen suomalainen on kerännyt talvivaatteita turvapaikanhakijoille.

Näillä pienillä teoilla teemme maailmasta paremman paikan elää.

 

Nura Farah

Kirjoittaja on suomalainen kirjailija, joka on tullut tunnetuksi teoksellaan Aavikon tyttäret. Hän työskentelee Evirassa laboranttina.