Suomi, älä luovu ihmisoikeuksista!

Pakolaisavun Minun Suomeni -blogisarjassa maahan muuttaneet ja turvapaikanhakijat pohtivat, miten he näkevät pakolaisuuden ja maahanmuuton, sekä kertovat kokemuksistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Iranista kiintiöpakolaisena Suomeen tullut Veronica Kalhori on huolissaan maahanmuuttopolitiikan kulkusuunnasta.

blogi_veronica

Olen viime aikoina miettinyt paljon, mihin suuntaan meidän Suomemme on menossa. Se oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen Suomi, jossa on vuosikymmenien ajan tehty kovaa työtä ihmisoikeuksien edistämiseksi. Se inhimillinen Suomi, joka on aina ollut valmis auttamaan hädässä olevia ihmisiä. Se hieno Suomi, joka on tunnettu menestyksestä, hyvinvointivaltion periaatteista ja rauhan luomisesta.

Suomen perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia, ja ihmisarvoa on kunnioitettava. Olemme pitkään toimineet näiden periaatteiden mukaisesti, ja maahanmuuttajat ovat olleet osa tätä kokonaisuutta. Maassamme on vuosikymmenien ajan taisteltu naisten ja lasten oikeuksien puolesta. Suomi on lukeutunut muiden Pohjoismaiden rinnalla niihin maihin, jotka kunnioittavat naisten oikeuksia ja tasa-arvoa.

Tilanne on valitettavasti muuttunut niin täällä kuin muissakin Pohjoismaissa. Tilastojen mukaan naiset saavat suhteessa enemmän negatiivisia turvapaikkapäätöksiä kuin miehet. Suomesta ollaan parhaillaan karkottamassa naisia, jotka ovat väkivallan ja ihmiskaupan uhreja. Lapsilta ollaan kieltämässä hyvä ja turvallinen elämä, kun perheitä hajotetaan.

On hyvin vaikeaa ymmärtää, miten tällaista voi tapahtua tai miten tällaista voidaan edes sallia. Nämä eivät kuulu sivistysvaltion periaatteisiin. Olemme menossa synkkään suuntaan ja menettämässä hyvän maineemme.

Erityisen huolestuttava piirre Suomen nykyisessä ilmapiirissä on, että maahanmuuttajien asemaa halutaan heikentää rakenteita ja lainsäädäntöä muuttamalla. Olemme romuttamassa oikeusvaltion periaatteita, mikä tulee johtamaan vain syvempään eriarvoisuuteen ja eri ryhmien väliseen vastakkainasetteluun.

Oma haaveeni on aina ollut tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta, jossa kaikki ihmiset ihonväristään tai taustastaan riippumatta ovat sekä yhteiskunnallisesti että lain edessä samanarvoisia. On järkyttävää, että nyt, vuonna 2016, maahanmuuttajat halutaankin nähdä toisen luokan kansalaisina, jos edes sitäkään.

Olen itse alun perin Iranin kurdi, joka on varttunut sodan jaloissa ja elänyt todella vaikeissa olosuhteissa. Olin 14-vuotias, kun tulin Suomeen perheeni kanssa kiintiöpakolaisena vuonna 1999. Saavuimme silloin ruotsinkieliseen Mustasaareen. Meidät kotoutettiin ruotsiksi ja kävimme myös koulut ruotsiksi. Sen ansiosta osaan molemmat kansalliskielet. Myöhemmin opiskelin solubiologiaa Åbo Akademissa, jossa opiskelut johtivat tohtorintutkintoon saakka.

Nykyään työskentelen eduskunnassa ja toimin myös monikulttuurisuusasiain neuvottelukunnan varapuheenjohtajana Espoossa. Olen tehnyt kovasti töitä, mutta menestykseni takana on yhtälailla myös yhteiskunnan minulle antama tuki ja mahdollisuudet.

Kehityksen pitäisi mennä eteenpäin, ei taaksepäin. Toisinaan tuntuu siltä, että historia toistaa itseään. Nykyiset poliittiset päätökset viittaavat siihen, että demokraattinen, tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen yhteiskuntamme olisi menossa takaisin aikaan, jolloin ihmisarvoa ei ollut olemassakaan. Pelkään, että kun vihdoinkin heräämme, on jo liian myöhäistä saada asioita ennalleen.

Haluan Suomen, joka on reilu ja tasa-arvoinen. Kansan, joka ojentaa kätensä apua tarvitseville. Maan, jota maahanmuuttajatkin saavat mahdollisuuden olla mukana rakentamassa. Suomi ei saa irtisanoa itseään kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista, eikä hyväksyä ihmisoikeuksien loukkauksia.

Vaikeina aikoina yhteiskunnan tulee puhaltaa yhteen hiileen, jotta voimme rakentaa parempaa huomista itsellemme ja tuleville sukupolville. On hyvin valitettavaa, että jotkut yhteiskunnassamme käyttävät pakolaiskriisiä hyväkseen oman populistisen agendansa edistämiseksi.

Olen suuresti ihaillut historian merkittävimpiä yhteiskunnallisia vaikuttajia, kuten Mahatma Gandhia, Martin Luther Kingiä ja Nelson Mandelaa. He kaikki taistelivat ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta, vaikka kärsivät siitä itse. Yksikään heistä ei suostunut antamaan pahalle tai hiljaisuudelle sijaa, tai antanut pahan voittaa heidän hyvyyttään.

Juuri nyt tarvitsisimme heidän kaltaisiaan sankareita muistuttamaan meitä siitä, että hädässä olevien auttaminen ja ihmisarvon puolustaminen ovat vahvuuksia ja hyveitä, jotka löytyvät meistä kaikista.

Veronica Kalhori

Kirjoittaja on filosofian tohtori Espoosta.